Matti määräsi pari miestä tietä polkemaan ja telottamaan nevalle asti, johon oli paksuin umpi. Latolan rengit saivat lähteä, vaikka mielellään hekin olisivat olleet jättiläisen kaatumista katsomassa.
Katsottiin sitten, minne päin puu olisi kaadettava. Tyven täytyi jäädä kotia kohti.
Alkoi pian kuulua kirveen kapse. Neljällä tasaterällä siinä sopi hakkaamaan. Jaakko Latolaisen kanssa hakkasi toisella puolen ja Hirsikankaan Matti renkineen toisella.
Hakatessaan vilkaisi Jaakko väliin isäänsä. Ukko iski kirveellään yhtä tasasesti, aina vain yhtä tasasesti; ei kertaakaan lujemmin, eikä kertaakaan löyhemmin, aina samalla tahdilla.
Sellainen oli se kaikessa muussakin.
Ja hän itse. Toisinaan iski hän kiihkeästi kuin raivoissaan, toisinaan taasen levähti ja antoi silloin vain näön vuoksi kirveensä heilua. Sellainen oli hän muussakin elämässään, vaikkei sitä huomannut. Siitäpä juuri isä häntä moitti ja siitä johtui alituinen ristiriita heidän välillään.
Lastuus syveni kummallakin puolen puuta, joka ei näyttänyt turma-aikeista mitään tietävän; varistelihan vähän väliä lunta ja kuuraa kaatajiensa niskaan.
— Oh hoh! Kylläpä siinä tarkenee, sanoi Matti, oikasi selkänsä ja jäi seisomaan. Toisetkin lopettivat iskemisensä ja alkoivat puhella.
Puu seisoi vielä horjumatta.
Matti käski Latolaisen ja Jaakon hakata toiselta puolen, ettei väärälle puolelle ryöstäytyisi, ja laitti renkinsä tietä polkemaan.