— Mennäänhän vielä vähän, niin ei tarvitse arvella ottaessa, huusi
Matti.
Hetken ajettuaan nousi hän reessä polvilleen, osotti kädellään ja huusi:
— Osaammeko oikeaa valita?
Kaikki katsoivat hänen osottamaansa suuntaan. Sieltä vilkkui toisten hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja tasaisen hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla. Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui vuosisataisiin oikeuksiin.
Nytkö oli hänen hetkensä tullut, metsän mahtavan jättiläisen viimeinen hetki? Miehiä, joitten esi-isät monta polvea taaksepäin olivat hänen mahtavuuttaan ihmetelleet, seisoi kirves kädessä hänen juurellaan; ihmeissään he katsoivat hänen latvukseensa huimaavassa korkeudessa, jossa se oli kestänyt vuosisatojen tuulet ja myrskyt.
He aikoivat kaataa metsän mahtavan jättiläisen, maahan vaivuttaa sen korkealle kohoavan kruunun.
Mutta eihän heidän tekonsa ollut heidän syynsä. Mitäpä vihaa heillä, sydänmaan rauhallisilla ihmisillä, oli Korkeankankaan kuninkaalle. Heiltä hän olisi rauhan saanut, jos he eivät olisi joutuneet rantamaan rauhattomien ihmisten kanssa tekemiseen. Nämä ne tämänkin metsän jättiläisen olivat kuolemaan tuominneet näkemättä ja kuulematta.
— Jo siinä on puuta! sanoi Latolainen… Olisit saanut ottaa kahdeksan hevosta sitä vetämään; tuskin se kuudella kulkee.
— Hyvätpä ovat meillä hevoset; koetetaan, niin sittenpähän nähdään, kulkeeko tuo.
Puuta ihmeteltyään veivät miehet hevosensa etemmäksi ja antoivat heiniä eteen.