Mutta Kankaan Antti ei tiedä surusta. Hän herää, koettaa nousta istumaan ja loilottaa juopuneen veltolla äänellä:
"Tämä poika Raahesta ei tappelua pelkää; raudasta on niskasuoni, teräksestä selkä-ä-ää…"
Vaimo seisoo rannalla ja katsoo huolestuneena häntä. Vesiä pyörii hänen silmissään, kun täytyy tällä tavalla erota.
— Koettakaa te pitää Antista huolta, pyytää hän Karia.
— Aikainen mies. Tottapa itsestään huolehtii, sanoo tämä.
— Se on selvillään niin hyvä, mutta taasen saivat sen narratuksi aivan lähdön edellä, vaikka se eilen lupasi, ettei maistakaan… Koettakaa katsoa ja varottaa sitä satamissa, pyytää vaimo.
— Kyllä koetan, jos se vain auttaa, sanoi Kari.
Kapteeni ja perämies ajoivat "redarin" kanssa rantaan. He juttelivat hetken, sitten "redari" kättelee perämiestä. Kapteeni jää vielä maihin. Nyt on lähtöhetki. Vaihdetaan kädenpuristuksia ja hiljaisia sanoja. Sitten kiiruhtavat miehet veneeseen, joka heilahtaa aina, kun toinen toisensa perään siihen astuu… Vene päästetään irti ja työnnetään rannasta. Airot lasketaan sivuun ja keula kääntyy ulappaa kohti. Aallot lyövät sen laitaan ja voimakkain vedoin alkaa se rannasta loitota.
Silloin vuotavat rannalle jääneiden silmistä kyyneleet; sydäntä kouristaa nähdessä omaisensa etääntyvän; vielä hänet näkee, mutta ei enää ylety koskemaan.
Veneessä alottaa joku laulun: