Kankaan Antti oli jo ihan selvä. Hän rupesi poikia opastamaan. Hän kiipesi kuin orava märssykoriin ja huusi sieltä, että jokainen voi ensi yrityksellä sinne tulla. Pojat alkoivat kiivetä vantteja ylös, hiljaa ja varoen. Lujalle se otti, varsinkin Mattilan, joka oli vasta maalta tullut. Hän ryömi vantteja pitkin kuin mato. Puttinkivanteille hänkin pääsi niinkuin toisetkin. Siinä he kaikin pysähtyivät miettimään, uskaltaako puttinkivantteja pitkin, vai meneekö koiranreijästä. Kaikki muut, paitsi Jaakko, valitsivat koiranreijän, sillä tuntui kamalalta heittäytyä selkä alaspäin puttinkivanteille.
— Sinusta tulee pian merimies, kehasi Kankaan Antti Jaakkoa, kun he sitten kaikin seisoivat märssykorissa.
Siitä alkoi Antti mennä ison raa'an pärttiä pitkin raa'an nokkaan. Luoto ja Mattila jäivät märssykoriin, mutta Jaakko ja Kamutta seurasivat. Sieltä tulivat he takaisin ja alkoivat kiivetä pramsaalingeille. Sitä ylemmäksi ei Kamutta enää lähtenyt, vaan jäi siihen istumaan. Antti ja Jaakko menivät puuvenprammille asti.
— Kun kerran on lähdetty, niin mennään perille asti, sanoi Jaakko ja alkoi touvia pitkin kiivetä toppiin.
Kannella olevat alkoivat hänelle hurrata… Palatessaan pysähtyi hän Kamutan luo pramsaalingille. Siinä istuen katselivat he kuohuvaa merta ja pilvi-ilman hämärässä olevaa kaupunkia. Sinne ei enää pääse, tiesivät he, vaan tuonne on mentävä aavalle merelle, joka myllersi Kraaselin takana mustana ja valkoisena pilvisen illan hämärässä.
— Tällaistako tämä onkin, sanoi Jaakko hiukan ylpeänä, tultuaan kannelle.
— Sitten sen vasta tiedät, kun olemme merellä, naurahti Kankaan Antti, joka alakuloisena seisoi laivan parrasta vasten ja katseli kaupunkiin päin.
* * * * *
Aamu valkeni kirkkaana.
Jo aikaisin tulivat kapteeni ja perämies kaupungista. Laiva oli lähtövalmis; levitettiin purjeet ja nostettiin ankkurit.