— Pojat vanteille! Hirsikangas ja Kamutta isoon mastoon, Mattila ja
Luoto keulamastoon! Teidän jokaisen pitää käydä märssykorissa.
He olivat siellä jo eilen illalla käyneet, joten se nyt kävi melko reippaasti.
Kapteeni Kanniainen oli merimiesten mielestä pahankurinen ja ilkeä. Hän antoi väelle huonoa ruokaa ja teetätti ankarasti työtä. Mutta kun merimiehiä oli runsaasti tarjolla, ja laivanvarustajat pitivät hänestä, sai hän aina niinkuin muutkin, täyden miehistön. Hän oli sellainen kapteeni, että hän teki matkat paljon nopeammin kuin kukaan toinen; hän ei säästänyt purjeita eikä mastoja; muuten piti hän laivan hyvässä kunnossa. Harvoin sentään repi myrsky häneltä purjeita, vaikka hän oli sangen hidas niitä vähentämään. Sen johdosta sanoivatkin merimiehet hänen myyneen sielunsa pirulle. Siihen puheeseen antoi aihetta sekin, että hän kuului vapaamuurareihin; Englannissa tai missä lie heihin liittynyt. Kaiken lisäksi oli hän vähäpuheinen, eikä koskaan seurustellut tuttavallisesti miesten kanssa. Hän käski ja häntä oli toteltava.
Kaikkien kapteenien tapana oli heti matkan alussa totuttaa ensi reissun poikia merityöhön. Mutta kukaan ei liene ollut niin ankara siinäkään kuin Kanniainen. Poikien oli joka päivä käytävä mastossa harjoittelemassa kaikkea työtä. Useinkin, alkumatkasta ihan syyttä suotta komensi kapteeni reivaamaan purjeita saadakseen pojat siihen harjaantumaan. Mutta tästä oli se seuraus, että pojat aivan pian kykenivät menemään sinne, minne milloinkin miestä tarvittiin ja tekemään pahallakin ilmalla matruusin työn. Ensi reissun tehtyään pääsivät he täydelle palkalle, ja heitä otettiin kilvan merelle.
Muutaman tunnin perästä komensi kapteeni pojat taasen ylös. Nyt täytyi heidän käydä alimmaisten raakain nokalla. Päivällisaikaan ei ollut pitkästi. Siihen mennessä piti jokaisen tehtävänsä tehdä, jos vain aikoi syödä. Se, joka siihen asti ei kerkeäisi alas, ei saisi ruokaa ennen iltaa.
Kaikki muut, paitsi Mattila, kerkesivät alas ennen syöntiä. Kun ruualle huudettiin, yritti hänkin tulla raa'an tyveltä vanteille. Mutta silloin kapteeni kielsi sen jyrkästi. Mattila-paran täytyi jäädä miettimään, mennäkö, vai ei. Päätä huimasi, mutta mennä täytyi. Vihdoin uskalsi hän mennä pärtin päälle ja alkaa hivutella raa'an nokkaan.
Vielä samana päivänä täytyi poikien käydä saalingilla asti.
Ja kun kolmantena päivänä päästiin Itämerelle väljemmille vesille, komensi kapteeni pojat tekemään puuvenprammia kiinni. Kankaan Antti sai mennä heille opastajaksi.
Antti meni juoksujalkaa vantteja ylös. Jaakko seurasi hänen kintereillään. Hän koetti panna parhaansa näyttääkseen mastossa oikealta merimieheltä. Yht'aikaa pääsivät he perille ja rupesivat työhön, toiset olivat tulossa vasta puolivälissä.
Kaikki muut pääsivät oikealla ajalla ylös, paitsi Mattila, jonka päätä rupesi pyörryttämään. Hän jäi valkoisena kasvoiltaan vapisemaan pramvanttein puoliväliin. Kapteeni kiroili alhaalta hänelle ja aikoi ampua hänet kuin variksen ja sitten hirttää ison raa'an nokkaan. Mattila-parka ei uskaltanut ylös eikä alas, kun kuolema uhkasi häntä kumpaisellakin suunnalla.