* * * * *
Oltiin New-Foundlandin matalikon eteläpuolella. Kapteeni Kanniainen koetti oikaista matkaa ja mennä niin läheltä matalikkoa kuin suinkin. Montrealista lähtien oli ollut tuulta vähänpuoleisesti; oli hitaasti päästy eteenpäin.
Kapteeni oli pahalla päällä ja oli harmissaan naukkaillut itsensä puolihumalaan. Hänestä tuntui kaikki menevän päin hiiteen. Miehet olivat laiskoja ja hitaita; eikä perämiehelläkään mitään tehnyt, hän kun oli uskovainen, mikä lie ollut, ei edes ryypystä huolinut.
Perämiehenä oli Anders Hultman, sama kuin "Aallossakin". Miehistö oli myöskin osaksi sama. Mukana olivat Vaalan ukko, Rusin Samppa, Kankaan Antti, Kamutta ja joitakin muitakin.
Kankaan Antti oli ruorissa. Vaalan ukko ompeli Jaakon kanssa purjeita; muut miehet olivat mikä missäkin töissä. Jaakko oli äsken päässyt rangaistuskopista ja saanut enimmän kiukkunsa puretuksi.
Oli kirkas keskipäivä. Meri välkkyi päivän paisteessa ja tuulta oli lännenpuoleisesta etelästä vain siksi, että purjeisiin otti.
Perämies istui Vaalan ukon vieressä jutellen kaiken maailman asioista. Puhe johtui siinä kotiin, jonne tiettiin päästävän heti sen perästä, kun he tekevät vielä yhden matkan Englannista Amerikaan.
Yht'äkkiä tohahti ilman läpi tuulen henki. Se tarttui purjeisiin, laiva kallistui hiukan ja keulasta rupesi kuulumaan kohina. Mutta pian meni se ohi, laiva kohosi ja etempänä värehtivä meren pinta näytti tuuliaisen kulkusuunnan.
— Mitä se merkitsi? huudahti perämies.
— Tuota olen odottanutkin, sanoi Vaalan ukko.