— Arveletko tulevan toista perässä? kysyi Jaakko.
— Tulee lisän kanssa. Ennenkuin on ilta, emme tarvitse muuta kuin märssyt ja liivarit… Tuskin niitäkään kaikkia… Pari päivää on oikeata ronkkaani kolottanut niin vietävästi… Katsokaa, pojat, tyyrpurin puolelle!
Sieltä tuli toinen vihuri, edellistä voimakkaampi. Se jo vingahteli taklaasissa, pullisti purjeet ja napsutti prosseja ja kuutteja. Laiva kallistui enemmän kuin äsken, ja keulasta alkoi kuulua kovempi kohina.
— Sietäisipä "ukolle" huomauttaa, että ottaisi suunnan itä-etelään, niin pääsisimme ennen yötä selvälle vedelle. Tässä matalikkojen likellä ei kohta ole häävi olla, puheli Vaalan ukko.
— Tuollahan tuo ahterin puolella näkyy ilmaa nuuskivan, sanoi Jaakko.
Tohinan kuultuaan oli kapteeni tullut kannelle, avopäin ja liivisillään. Hänen pitkä, punertava partansa liehui tuulessa, kun hän kurkisteli ylös purjeisiin. Hetken töllisteltyään meni hän kajuuttaan, missä panihe pitkälleen ja nukahti rauhallisesti.
Kaikki tiesivät, että hän on liian uhkarohkea. Hän tahtoi säästää aikaa, ja purjehti täysin purjein niin kauvan kuin sieti. Useinkaan ei hän ennen myrskyn voimaa uskonut, ennenkuin jotkut purjeet menivät säpäleiksi.
— Eipä se näyttänyt hätäilevän, naurahti perämies.
— Ei se poika hätäile, sanoi Vaalan ukko. Kova pää sillä on. Kerrankin — siitä on jo kymmenkunnan vuotta — olimme matkalla Etelä-Ranskaan puulastissa niinkuin nytkin. Olimme menossa Biskajassa yksin matkoin muutaman norjalaisen parkin kanssa. Nousi aika Jumalan ilma — se onkin Biskajassa ilkeä kun sattuu — ja Norjalainen teki melkein alussa purjeet kiinni; koetti rynkyttää vain prammeilla ja liivareilla. Meidän ukko ei hätäillyt, teettihän näön vuoksi ylimmät purjeet kiinni. Puolessa päivässä jätimme norjalaisen näkösältä. Se oli menoa. Vasta kun mesaanin prammit repi rikki, ja mastot alkoivat rusahdella, teetti ukko muutkin prammit kiinni. Sen vähemmällä se ei riisunut. Me melkein lensimme… Vasta kahta päivää jälempänä pääsi norjalainen Marseilleen… Kyllä he siellä ihmettelivät meidän menoa.
— Meidän mastot eivät rusahtele, sanoi Jaakko, mennen isonmaston juureen ja alkaen sitä kädellään taputella.