Meri yhä synkkeni ja vettä tuli tuulen kanssa yhtenä ryöppynä.
— Eiköhän äijä aijo muuttaa suuntaa etemmäksi matalikolta? puheli perämies.
— Tietenkin se aikoo yrittää niin suoraan kuin pääsee. Säästämmehän siinä päivän, pari…
— Tai menetämme laivan, jatkoi perämies Vaalan ukon lausetta.
Tuuli yhä yltyi. Myrskyn päävoimat alkoivat saapua, jymisi, vinkui ja vonkui, aallot kohosivat monen sylen korkuisiksi, ja laiva kallistui yhä enemmän ja lensi aaltojen halki kuin lintu.
Perämies meni kajuuttaan ja herätti kapteenin, joka vihaisena murisi tultuaan unesta häirityksi.
— Olisi syytä vähentää purjeita, sanoi perämies.
— Mitä perhanaa! Sinäkö minua neuvot! Mene hiiteen! karjui kapteeni, mutta seurasi kuitenkin perämiestä kannelle.
Kun hän näki, miten meri myllersi ja mastot sujuivat, käski hän reivaamaan. Kaikki miehet olivat valmiina. Mutta käsky tuli liian myöhään. Tuskin pääsivät miehet lähtemään, kun alkoi kuulua kovia paukahduksia ylhäältä… Sitten näkyi purjeen palasia ilmassa; ne kohosivat levällään kuin suuret lokit, pyörivät tuulen kynsissä ja katosivat… Sitten paukahti taasen ja kuului kolinaa. Mesaanimaston kaikki purjeet menivät, ja prammitanko tuli jyristen alas. Sitä pidättävät köydet täytyi hakata poikki ja antaa sen mennä mereen.
Myrsky yhä yltyi. Komentosanoja ei kuulunut. Kaikki näkivät, että fokkamasto murtuu, jos purjeita ei saada kiinni. Jokainen meni sinne. Muutamat purjeet saatiin tehdyksi, toiset repi tuuli. Masto jäi pystyyn, mutta se oli saanut vian.