Kaikki tiesivät, etteivät isonmaston purjeetkaan kauvan kestä, sillä ilmassa ei enää käynyt tuuli, vaan se oli vihaisten voimien ulvontaa, lyöntiä ja repimistä. Mies ei enää sen edessä irtaallaan kestänyt, vaan jokaisen täytyi pitää kynsin hampain kiinni pysyäkseen laivassa. Aallot vyöryivät vuorina ja menivät jymisten kannen yli, vieden mennessään pelastusveneet ja kaiken, mikä vain löysemmässä oli.
Jaakko seisoi isojen vanttein puolivälissä ja katsoi myrskyn myllerrystä. Vettä tuli taivaastakin ihan syytämällä. Masto oli sujuksissa, sillä uudet purjeet olivat ihmeen kestäviä. Mutta sentään piti vähentää ison maston purjeita. Miehet nousivat sinne, minkä tuulelta pääsivät… Vaan ennenkuin he kovinkaan korkealle kerkesivät, alkoi ylhäältä kuulua ankaroita paukahduksia niinkuin kanuunalla olisi ammuttu. Kiihtyvä myrsky repi kaikki purjeet rikki ja särki samalla märssyistä prossit ja muut köydet. Ylimmäisistä raa'oista särkyivät rakkiraudat ja raa'at tulivat kolisten alas ja menivät mereen. Tavaton Jumalan ilma alkoi muokata irralleen päässeitä märssyjä, että masto huiskahteli… Mutta Korkeankankaan jättiläinen seisoi itse pystyssä vankkana ja vakavana. Se oli voittanut valtameren myrskyn äärettömän painon ja oli laivan viimeisenä turvana, kun molemmat sen pienemmät veljet olivat vioittuneet.
Nyt oli laivan kohtalo uhkaava. Se ei totellut ruoria, kun ei ollut purjeita. Vuorina vyöryvät aallot paiskoivat sitä hirmuisella voimalla. Jokainen tiesi, että muutaman tunnin ajelehdittuaan se joutuu matalikolle ja pirstoutuu. Oli kysymys elämästä.
Kapteeni seisoi komentosillalla ja syyttävät ajatukset ahdistivat häntä. Hän oli taasen ollut liian kovapäinen ja antautunut taisteluun voimakkaamman kanssa. Jos hän myrskyn alussa olisi reivauttanut ja ohjannut etemmäs matalikolta, niin hänen vastattavanaan ei olisi nyt niin monen miehen kuolema, eikä laivan tuho.
Pelastuminen riippui siitä, kerettiinkö saada purjeita ylös ennen matalikolle ajautumista, että laiva tottelisi ruoria. Purjeiden saantia vaikeutti se, että raa'at olivat irti ja muokkasivat taklaasia, minkä ne jo osaksi olivat särkeneetkin.
Alimmaisesta märssystä oli paapurin puoleinen prossi poissa. Raaka keikkui vain toisen prossin ja rakki-raudan varassa. Rakistakin oli muuan rauta vääntynyt väärään, ettei raakaa saanut pystyyn. Piti saada viedyksi toiseen päähän prossi, mutta se oli äärettömän vaikeaa, kun pärttiköysikin, jota pitkin sinne kuljettiin, oli rytäkässä mennyt rikki.
Useimmat olivat rohkeita, ja jokainen tiesi, että kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä, sillä joka silmänräpäyshän se vierellä irvisteli. Mutta tuntui kaksin kerroin kamalalta lähteä viemään köyttä heiluvan raa'an nokkaan ilman pärtti-nuoraa tällaisessa tuulessa, missä irtonaiset köydet ja purjeenrepaleet muokkasivat ja pitivät helvetillistä melua. Se teko olisi enemmän kuin kuoleman odottaminen paikallaan.
Jaakko huusi vieressään oleville, että he menisivät noutamaan köyttä; hän lähtee viemään sen paikoilleen.
Prossi-köysi saatiin raa'an päälle ja Jaakko lähti hivuttelemaan sen kanssa nokkaan. Kukaan ei uskonut hänen perille pääsevän, sillä joka silmänräpäys oli hän vaarassa tipahtaa mereen. Mutta meni hän kuin menikin ja sai kiinnitetyksi köyden ja antoi merkin. Silloin kiinnittävät toiset prossin ja raaka lakkasi heilumasta. Ennenkuin hän tuli takaisin, korjasi hän vielä pärtinkin, niin että toisten oli parempi tuoda käärittyä purjetta.
Tässä työssä viipyi kauvan. Monta kertaa tahtoivat hänen voimansa loppua. Mutta hän teki työnsä, jota tavallisissa oloissa olisi sanottu sankarilliseksi; merellä myrskyn kynsissä ei kuitenkaan joudeta sellaisista välittämään. Siellä tavallaan on julmalla ilmalla joka mies sankari, vaikka se sitten kauniilla ilmalla unohdetaan.