— Jos varat loppuvat, niin tottapahan lapset ja vävy elättänevät, tuumi hän leikkisästi.
Kun sitten tuli toinen kevät ja Matildan poika vaurastui niin, että kykeni ukkoa parrasta vetämään, sai hän hänestä hauskan seuralaisen. Lapsi kiintyikin ukkoon niin kovin, että nuoren äidin kävi toisinaan aivan kateeksi.
— Älähän hätäile! Kunhan puolisen tusinaa saat, niin kyllä sitten jo raskit vaarillekin yhden luovuttaa, lohdutteli ukko. — Mutta eipä taida enää silloin vaaria ollakaan, sanoi hän samassa, muistaen vanhuutensa.
Hän vuoleskeli pojalle kaikenlaisia leikkikaluja; ukkoja, hevosia ja venheitä. Sitten iltasin oli hänellä aikamoinen touhu, kootessaan hujan hajan olevat tavarat laatikkoon.
— Järjestys täytyy kaikessa olla, oli jokaiki-iltainen neuvo naisille. — Täällä maalla se nyt menee, mutta olisittepa merellä, niin oppisitte…
Tämä aina uusiutuva neuvo kyllästytti toisinaan heitä, mutta useimmiten he nauroivat ukolle, vaikka hän tavaroita kokoillessaan oli äreän näköinen.
Kun poika kasvoi suuremmaksi ja taas uuden kevään tullen pääsi ulos, niin oli vanhalla ja varsalla hauska. Varsinkin semmoisina päivinä, jolloin päivä lämpimästi pihanurmelle hellitti, unohti ukko pitkäksi aikaa työnsä ja taipui hevoseksi, elefantiksi, kameeliksi ja vaikka miksi, pojan suureksi riemuksi.
Ukolla oli aina työtä. Hän varasi rakennuksen alustan halkoja täyteen. Tämä into johtui melkein yksinomaan siitä, että hän saisi puun pienimistä. Ovien ja lukkojen piti joka hetki olla hyvässä kunnossa, samaten koko rakennuksen. Kesällä tuoksui aina jokin paikka tärpätin sekaiselta maalilta. Siitä naisväki tahtoi olla kyllissään, kun sai vaatteitaan aina varoa. Mutta kun ukko tahtoi maalata, niin täytyihän heidän hengittää maalin katkua ja varoa vaatteitaan.
* * * * *
Kun poika oli kolmannella vuodella, vei hänen äitinsä hänet kerran rantaan. Siellä näki pikkunen laivoja. Äiti selitti hänelle, että sellaisella isä on mennyt kauvaksi.