Kotiin palattua kiipesi lapsi ukon polvelle ja hetken punottuaan hänen partaansa selitti hänelle lapsellisella kielellään, että vaarin on nyt tehtävä hänelle sellainen, jolla isä on mennyt kauvaksi. Laiva sana oli häneltä unohtunut. Vaari joutui vähän ymmälle ensin, mutta sitten asia heille kumpaisellekin selvisi, ja pojan suureksi riemuksi sanoi vaari:
— Laiva sinulle. Sen sinä olet saapa.
Sen perästä muisti poika aina laiva-sanan.
Ukko muisteli, että vintillä taitaa olla poikien vanha laiva, jota nämä ennen olivat "seelauttaneet" rannassa.
Hän kiipesi sitä hakemaan.
Siellähän se olikin rojun joukossa; mutta missä kunnossa! Keskimasto poikki ja riki aivan rikki.
Ukko kantoi sen alas. Koko päiväksi oli hänelle siinä työtä. Aina väliin piti käydä ison kaapin laatikosta etsimässä aseita, purjenuoraa y.m. Pari kertaa piti ottaa koko laatikko lattialle, niin että poikakin sai kurkistaa sinne ja imeä sisäänsä sen suloista tuoksua, joka tavaroiden mukana oli kokoontunut sinne kaiken maailman ääriltä. Eikä ukko kieltänyt häntä, vaikka hän otti sieltä jonkun esineen käteensäkin ja pyöritteli sitä.
— Menisipä joku muu noin tekemään! suhahti Matilda äidilleen ja he kumpikin naurahtivat.
Illalla oli laiva valmis. Silloin pikkumies jo nukkui. Mutta laiva oli pantava hänen vuoteensa viereen, että hän sen aamulla heti herättyään näkisi.
Mutta seuraavana päivänä oli se ukon mielestä huono. Taklinki siinä meni mukiin, mutta runko oli kömpelö ja liian leveä. Kun he muutamana päivänä sitä pojan kanssa saavissa rännin alla "seelauttivat", näki ukko, että se "makasi" keula pahasti. Se oli merisika.