— Ettekö ole kuulleet, että Saimaan kanava on valmistunut? kysyi Paltsu.
— Niinhän se kuulemma on.
— Se lopettaa meidän Savon kauppamme. Tai jos ei nyt heti sitä kokonaan lopeta, niin ainakin vähentää sen niin vähiin, ettei se tuota mitään. Savolaiset rupeavat viemään tavaraansa Viipuriin ja sinne päin laivoilla. Tänne tuovat mitä tuovat mastopuita tuodessaan. Mutta emme me enää niitäkään kauvan tarvitse.
— Eihän laivaliikettä tarvinne lopettaa? arveli ukko.
— Ei juuri vielä. Mutta jonkun ajan perästä loppuu sekin. Eikö Aunola ole kuullut höyrylaivoista puhuttavan?
— Olenhan noista vietävistä kuullut ja olenhan noita nähnytkin. Yksi niistä lemmoista upotti "Tähden", jonka mukana meidänkin poika hukkui, puhui ukko kiihtyneenä.
— So, so isä! varoitteli muori tapansa mukaan.
— Eihän sitä oikeastaan saisi suuttua, mutta vihaan minä niitä nokiruuhia, että aivan sydämeni vapisee. En tiedä mikä siihen on syynä. Ennen pojan hukkumistakin en niitä tuhannen törötorvia kärsinyt.
— Vihata niitä saattekin, te ja me kaikki. Ulkomailla alkaa jo olla niin, että ne vievät parhaimmat rahdit. Vuosikymmenen, parin perästä jääpi purjelaivoille ainoastaan rahtien jätteet. Silloin ei meidän enää kannata laivoja rakentaa. Vanhat lahovat ja uusia ei lyödä. Se on meidän kaupungissamme kaiken loppu.
— Herra Jumala! Millä täällä sitten eletään; huudahti Aunolaiska.