— Katsopas, mitä Glasgowissa on tapahtunut! sanoi Johan ja ojensi veljelleen lehden.
— En minä tästä saa oikein selvää; mitä siinä sanotaan? sanoi Baltzar ja antoi lehden pois.
— Glasgowin telakalta on laskettu vesille noin tuhannen lästin suuruinen rautalaiva, johon pannaan niin voimakkaat koneet, että se kulkee toistakymmenen solmun nopeudella.
— Katso hirmua! huudahti Baltzar.
— Niin, sanoi Johan painavasti. Hetken perästä puheli hän;
— Olenhan sanonut, että höyry voittaa. Vielä parikymmentä vuotta, niin meidän kaupungissa ei ole yhtään laivaa. Kauppa loppuu, liike loppuu, satama maatuu ja meidän kaupunkimme on kuin vanha museo.
— Voi, voi ihmisraukkoja! Millä he sitten täällä elävät? sanoi Baltzar surkeasti ja heilutti lihavaa ruumistaan.
— Olisimme vain nuorempia, niin saisimme me eloa! Mutta ei kannata enää yrittää. Ei ole monta vuotta enää elämää jälellä, sanoi Johan synkeänä.
— Kuulehan! sanoi Baltzar vilkkaasti. — Olen monta kertaa ajatellut, että meiltä kun ei jää liikkeen jatkajaa, niin meidän pitäisi jollain tavalla muuten hyödyttää tätä kaupunkiamme. Voisimmehan tehdä jonkinlaisen lahjoituksen, josta olisi pysyväistä hyötyä. Muistaisivathan ihmiset sitten meitä vanhoja poikiakin.
— Sitäpä sopii ajatella; ei olekaan hulluin tuuma, sanoi Johan. — Nyt lähden kävelemään, sanoi hän sitten ja poistui.