Hän meni rantaan päin. Kulki pää kumarruksissa, katse katuun kiinnitettynä, näkemättä ja tervehtimättä ketään. Sitten pysähtyi hän rantaan laiturin partaalle ja tuijotti veteen. Rannalla olevat pikku pojat siirtyivät arkana etemmäksi.
— "Vällmannin kapteeni" tuijottaa, suhisivat he.
— Hän on niin oppinut, että hän pääsisi vaikka sotalaivan kapteeniksi, pihisivät pojat hiljaa.
Mutta kapteeni seisoi nyt tavallista kauvemmin ja tuijotti veteen, mikä läikkyi laituria vastaan; hän mietti veljensä ehdotusta, miten parhaiten voisi syntymäkaupunkiaan hyödyttää.
Sitten lähti hän varviin.
Hänen mentyään juoksivat pojat rantaan ja katsoivat veteen, mistä kuulsi heleä hiekkapohja.
— Mitähän se katsoi? kyselivät he toisiltaan.
Sehän käypi joka aamu tässä seisomassa, selittivät toiset.
Mutta se ei anna milloinkaan "rössokeria".
— Paltsupa antaa.