Sitten piti Aunolaiska vielä pitkän saarnan puheliaiden kaupunkilaismuijien tapaan. Ukko koetti sanoa jotakin väliin, mutta hänen huomautuksensa hukkuivat kuin pisara virtaan Aunolaiskan runsaaseen sanatulvaan.
Jaakko istui ja keikutti tuolilla itseään kuunnellen vanhusten puhetta. — Ukolle ei ole ollenkaan liiaksi, vaikka hänkin on kerran löylyytettävänä oikean kielevän kaupunkilaismuijan kynsissä, mietti hän.
Sitten taasen kääntyi puhe muihin asioihin. Syötiin illallinen ja juteltiin. Sitä vain Jaakko ihmetteli, että isä ei suuttunut ja lähtenyt pois, kun Aunolaiska häntä rökitti. Matti-vaari oli niin miettivän näköinen koko illan.
* * * * *
Aamulla sitten, kun Jaakko oli työhön lähdössä ja aikoi heittää hyvästit isälleen, sanoi tämä harvakseen hiukan epäröiden:
— Kuulehan… tuota… että eikö sinun sopisi olla vielä poissa työstä, että…
— Aijotteko te vielä jäädä kaupunkiin?
— Enhän minä enää… Mutta minä ajattelin nyt yön aikana, että kun sinustakin nyt kerran on tullut tuommoinenkin mies, ja kun olet minun poikani, ja minä alan olla jo näin vanha ja työhön kykenemätön, niin eiköhän olisi parasta, että tekisimme jonkinlaisen selvityksen, että kukin saisitte osanne. Enhän sinua tahdo ilman jättää enempää kuin toisiakaan… Minä rupean elatukselle… On sitten samantekevää kuka teistä maan ottaa… vaikkapa sinäkin… Niin eikö sinun sopisi nyt lähteä kotiin… tehtäisiin asia valmiiksi.
— Se oli hyvä päätös, isäntä! Nyt te teette oikean teon! sanoi
Aunolaiska hilpeästi.
— Niinhän tuo lienee, tuumi ukko.