Jaakko lähti samana päivänä isänsä mukana synnyinseudullaan käymään.
* * * * *
Kun hän muutaman viikon perästä palasi, tiesi hän milloin hyvänsä kykenevänsä lunastamaan muilta perillisiltä Matildan syntymätalon.
XVI.
Parinkymmenen vuoden perästä.
Parikymmentä vuotta on ihmis-elämässä pitkä harppaus. Keski-ikäisestä se tekee vanhuksen, nuoresta keski-ikäisen; lapsen se muuttaa nuorukaiseksi ja vanhuksen se pyyhkäisee elävien joukosta nurmen alle.
Silloin, kun Jaakko tuli "Delphinillä" toiselta merimatkaltaan, olivat hän ja Matilda vielä nuoria. Mutta nyt, jolloin kertomuksemme siirtyy ajassa parisenkymmentä vuotta eteenpäin ja lähenee loppuaan, oli se aika tehnyt Jaakosta täysi-ikäisen miehen, joka oli kerennyt kokea myrskyä jos päiväpaistettakin. Melkein koko ajan oli hän, niinkuin ennen Aunolan ukkokin, ollut kotoa poissa. Tuskin karttuisi kolmea kokonaista vuotta, jos pantaisiin yhteen kaikki ne päivät, mitkä hän oli kahdessakymmenessä vuodessa kotonaan ollut.
Muilta Matildan sisaruksilta oli hän lunastanut itselleen Aunolan ukon talon. Kuollessaan oli ukko jättänyt sievoisen omaisuuden, josta jokaiselle perilliselle oli karttunut osa. Sen lisäksi oli Jaakko kotoaankin saanut perintönsä, joten hän oli pikkuvarakas mies.
Parikymmentä vuotta ei ollut myöskään kulunut jättämättä jälkeä Matildaankin. Hänestä oli tullut pyylevä ja arvokkaan näköinen merimiehen emäntä, nopeakielinen, päättäväinen ja itsetietoinen, joka kykeni pitämään kurissa kuutta lastaan ja tarpeen vaatiessa myöskin miestään, silloin kun tämä oli kotona käymässä.
Aunolaiska oli päässyt ukon viereen hautuumaahan, sen saman tuomen alle, minkä hän oli istuttanut. Siitä oli kasvanut tuuhea pensas, mikä voi antaa viileän varjon kahdellekin nurmen alla nukkujalle.