Samana iltana lämmitti Jaakko riihet, sillä isä oli veneellä lähtenyt järventakaisissa taloissa käymään. Kun hän oli saanut ne lämmitetyksi, katsoi hän, ettei valkeanvaaraa ole ja sulki luukut ja oven.
Mutta sillä aikaa, kun talon väki asettelihe nukkumaan, tapahtui toisessa riihessä jotakin. Kun lyhteet parsilla rupesivat kuivumaan, solahti niistä yksi, jonka Matti ahtaessaan oli muitten päälle viskannut, sieltä alas kuumalle kiukaalle. Siinä se kuivui ja kuumeni, kunnes siitä alkoi säkeniä sinkoilla. Viimein leimahti se ilmi tuleen ja liekin kielekkeet alkoivat nuoleskella parsilla olevia lyhteitä… Aivan pian leimahti tuleen koko riihi, vapisten suurena ja kirkkaana soihtuna pimeätä syksy-yotä. Palavasta riihestä tarttuivat punaiset liekit sen vieressä olevaan vilja-aumaankin.
Talossa herättiin vasta sitten, kun ei enää voitu mitään tehdä riihen ja vilja-auman pelastamiseksi. Hirsikankaan ja naapuritalojen yö-unestaan heränneen väen täytyi vain olla toimetonna katsojajoukkona näkemässä, miten liekit rätisivät ja kaameasti valaisivat sysimustan metsän.
— Eipä sille enää mitään mahda. Paras on lähteä nukkumaan, sanoi
Latolan isäntä.
Tuulta ei käynyt mistään ja asuinrakennukset olivat niin etäällä, etteivät ne vähimmässäkään vaarassa olleet.
Mutta Hirsikankaan Matti-isäntä seisoi silmät harrallaan tuleen tuijottaen ja laski, kuinka suuri vahinko hänelle palossa tuli. Riihi ei niinkään harmittanut, sillä metsähän oli vieressä, ettei uuden rakentamisessa suurtakaan huolta ollut. Mutta häntä harmitti viljan palaminen. Siinä meni useita hevoskuormia jyviä, jotka hän oli ajatellut viedä Raaheen. Jyvät olivat hyvässä hinnassa, sillä enimmältä osalta oli tullut huono vuosi. Nyt ne menivät ilmanedestä. Se harmitti häntä, joka ei edes napin kadottamista tahtonut jaksaa suuttumatta kestää… Hän mietti, kenen hän syylliseksi tähän tuhoon tuomitseisi? Hänen vihansa kohdistui Jaakkoon. Sillä hänhän oli ollut riihtä lämmittämässä ja hänen toimestaanhan oli vilja riihen viereen vedetty.
Hurjasti kiroten alkoi hän vihaansa purkaa. Hän syytti Jaakkoa huolettomaksi vetelykseksi, joka oli tämän vahingon aikaansaanut.
Mutta Jaakko tunsi olevansa tuhoon syytön ja rupesi puolustamaan itseään. Siitä kimpastui hänen isänsä kokonaan ja menetti kaiken malttinsa.
— Sen vietävän vetelys! Olisi ollut parempi, ettei sinua olisi syntynytkään. Monesta tuhosta ja mieliharmista olisin säästynyt. Pakene pois minun silmieni edestä! Mene, mene, ennenkuin hävität ja poltat koko talon!
Matti ymmärsi sanovansa liikaa, mutta hän ei voinut hillitä hurjaa vihaansa, vaan antoi sen ryöppyävän raju-ilman lailla purkautua Jaakkoon.