Jaakko seisoi siinä kalpeana. Isä ei vielä koskaan ennen ollut käskenyt häntä kotoa pois. Nyt kuuli hän sen. Hän kyllä ymmärsi, että kun isä tyyntyy, niin hän ehkä katuu sanojaan, mutta sittenkin kävi isän vihan purkaus häneen liian kipeästi.
Hän tunsi, että nyt ei häntä enää mikään sido kotiseutuun; ja se toinen seutu häntä kiehtoo ja kutsuu.
* * * * *
Kun aamulla Hirsikankaan väki tulipalo-yön jälkeen heräsi, oli yksi vuode tyhjä.
Jaakko oli kadonnut eikä kukaan osannut aavistaa, minne hän oli mennyt.
Se vain kaikkia ihmetytti, ettei talon hiljainen emäntä, joka oli kiintynyt Jaakkoon enemmän kuin muihin lapsiinsa, hänen lähdöstään suuriakaan näyttänyt välittävän.
— Hän on tottunut hiljaa kaikki kantamaan, ajatteli vanha ruotilaismuori.
IV.
Harhailemassa.
Muutamana pimeänä syksy-iltana lähestyi Jaakko Raahea. Hän ei tahtonut enää yöpyä ennen kaupunkia, vaikka alkoi jo olla pimeä, kun hän sivuutti viimeiset maalaistalot läheisessä Palonkylässä.