Hän tuli kadulle ja lähti rantaan päin. Kadulla oli elämää ja liikettä. Kuormia, täynnä maalaistavaraa: nahkoja, voisaaveja, talia ja jyviä, vieri rantaan. Ihmeissään katsoi Jaakko katua pitkin kulkevia miehiä, joilla oli musta kiiltonahkalakki, sininen villapusero, vyötetty leveällä nahkavyöllä, jossa komeili edessä kirkas ankkuri- tai laivankuvasolki. Heidän hän arvasi olevan merimiehiä, joita hän ei ollut viime talvena nähnyt tuollaisessa pukimessa.
Hän tuli rantaan, jossa oli kymmeniä kauppiasten monikerroksisia makasiineja; useimmissa olivat ovet ja yläluukut auki. Niiden edessä purettiin maalaisten kuormat ja annettiin heidän kärryihinsä suolaa ja muuta tavaraa.
Rannassa, aivan Isonkadun kohdalla, oli laivasilta ja siinä kaksikerroksinen, tiilikattoinen merimieshuone. Jaakko meni sillalle asti. Siinä aukesi hänen eteensä aaltoileva merenlahti, mutta itse isoa merta ei näkynyt, saaret sen estivät.
Rantaan kiinnitettynä keikkui suuri laivavene, jossa oli paljon meriarkkuja ja säkkejä. Joitakin merimiehiä istui juhlapukimissaan veneessä ja rannalla seisoi toisia. He olivat merimiehiä, joitten oli määrä lähteä etemmäksi ankkuroituun laivaan ja sillä pitkälle, vuosia kestävälle matkalle; muut saapuvilla olevat olivat heidän saattajiaan, vaimojaan, morsiamiaan, isiään ja äitejään.
Kun yhä lisää kokoontui väkeä merimieshuoneen rannalle, lähti Jaakko pois. Hän tuli Rantakadulle ja lähti veistämön tielle päin. Kappaleen matkaa mentyään, näki hän tulevan vastaansa saman vanhan miehen, joka häntä oli puhutellut viime talvena. Se oli Björkqvistin Epu.
Häneltä päätti Jaakko kysyä neuvoa pulassaan.
Ukko ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan häneen, vaan olisi mennä köpittänyt sivu, ellei Jaakko olisi sanonut:
— Kuulkaahan!
— Mitä?
— Ettekö tunne enää minua?