— Mistä hitosta minä sinut tuntisin… No tuhannen vietävä!… Olen minä jolloinkin sinut nähnyt… Ethän vain lienekin se samainen savolaispoika, joka talvella istua kökötti sen suunnattoman suuren mastopuun tyvellä… Sehän ryökäle oletkin… Mitä sinä nyt olet tänne tuonut?… Tervaa tietystikin.
— En ole tuonut muuta kuin mitä tässä näette.
— Ettäkö olet lähtenyt kodistasi kaupunkiin? Merimieheksi? No voi sun…
— En tiedä miksi mieheksi pääsen. Lähdin vain tänne… Ettekö tietäisi neuvoa, miten saisin työtä ja asunnon?
— Missä olet yösi viettänyt, vai nytkö vasta olet kaupunkiin tullut?
— Eilen illalla tulin. Yön olin Sovion pirtissä, mutta pitäisi saada vakituisempi asunto ja työtä.
— Etkö ole suuren talon poika?
— Olenhan minä.
— Ja kodistasi tänne läksit! Voi hullua poikaa! Merelle aijot pyrkiä… etkö tiedä, etten koiraanikaan panisi merelle. Ei kukaan sinne lähtisi, joka kerran on saanut siellä käydä, jos ei olisi pakkoa. Kuule poika! Täällä mennään merelle siksi, kun muuten ei eletä… Kas sillä lailla! Etkö kuule, kuinka haikeasti laulavat! He ovat juuri lähdössä neljän vuoden reissulle. Jos rannassa kävit, niin näit suuren joukon ihmisiä. He olivat niitä saattamassa. Moni silmä nyt vettä vuotaa. Kuule, kun haikeasti hurraavat! Kyllä Epu tietää, miltä maistuu, kun kotiranta jääpi ja eukko rannalla itkee. Mutta mikäpä auttaa! Jos tahdot eukollesi ja joukollesi syötävää, niin mene merelle! Semmoista täällä on… Katsohan! Tuolla soutavat! Ajattelin mennä katsomaan heidän lähtöään, mutta enpä kerennytkään. Vaan saman tekevä se. Olen ennenkin nähnyt itkettävän ja olen itsekin itkenyt. Sinunkin täytyy se taito opetella, jos tänne jäät.
He kumpikin katsoivat merelle, jossa iso vene eteni täynnä miehiä. Se oli sama, jonka Jaakko oli äsken rannassa nähnyt. Sitä soudettiin suurta parkkia kohti, joka oli ankkuroinut saarien väliin.