— Niin, poika parka! Palaa nyt sievästi kotiisi, kun olet tämän nähnyt! Täällä on merimiehiä, jotka hartaasti vaihtaisivat elämänsä sinun kanssasi, kun vain voisivat… Niin, mitä tuumaat?
— En palaa, sanoi Jaakko ja pudisti torjuen päätään. Ettekö tiedä neuvoa, miten saisin työtä.
— Menisitkö vaikka merelle?
— Aivan kernaasti, kun johonkin pääsisin.
— Jaa, jaa! Sellaista se on aina: neuvo nuorelle miehelle hyvää, varota häntä, ja hän ei kuitenkaan usko, ennenkuin saapi koettaa. Yhtä on, jos tuota koivua neuvoisin, joka tuossa rannalla kasvaa. Pääsi tietysti sinäkin pidät, puhun mitä puhun. Niinpä siis lähde minun kanssani. Minä osaan ensimäiset askeleesi merielämän viettävillä poluilla oikeaan ohjata. Nyt mennään!
He lähtivät.
Jaakko luuli, että ukko viepi hänet sinne, mistä saisi työtä. He tulivat Isollekadulle. Ukko ei puhunut mitään. Hänen punanen nenänsä tuhisi kuuluvasti, kun Jaakko siinä hänen rinnallaan käveli.
Björkqvistin Epu oli vanha merimies ja aina kova ryyppäämään, josta hänen eukkonsa oli saanut paljon kärsiä. Eikä Epulta olisi joukolleen merisatamissa mitään säästynyt, jos ei vain laivanvarustaja olisi pidättänyt hänen palkastaan joukollekin jotain. Näin oli elämä kuitenkin kulunut. Joitakin vuosia sitten oli eukko kuollut, ja lapset olivat menneet maailmalle. Epu oli nyt yksin. Mutta siitä huolimatta — tai juuri siksi — ryyppäsi hän niinkuin ennenkin. Hän oli alituinen vieras Tuomas Erkkilän kapakassa, joka samalla oli yksinäisten merimiesten majatalo. Ryyppimisellään ei Epu enää itselleen kuluja tuottanut, sillä merimiehet hänen kapakkalaskunsa maksoivat. Epu oli mainion hyvä tarinoimaan, ja siten hän puolestaan korvasi toisten kustannukset. Hänen tarinansa aiheena oli aina meri. Milloin olivat hänen juttunsa liikuttavan kauniita, milloin taasen leikillisiä ja ivallisia. Näin Epu parka ryyppäsi ja kertoi ja oli vielä vanhanakin iloinen ja huoleton. Hän oli ihan rapajuoppo, joka ei päivääkään ollut ilman alkohoolia. Mutta nuo iloiset meripojat eivät osanneet ajatella, että tämä oli ollut aikanaan Epun elämän syvä onnettomuus. Silloin vielä, kun eukko eli, ja lapset olivat pieniä, oli Epu koettanut alkohoolista luopua, mutta ei ollut jaksanut… Vieläkin häntä puistatti, kun hän muisteli sitä aikaa. Nyt ei hän enää välittänyt mistään. Kunhan aika kuluu ja viimeinen lähtöhetki lähenee, silloin täytyy hänen astua tilille sen eteen, jonka oma on meri ja maa. Tehköön hän sitte kullekin ansion jälkeen.
Kenellekään hän ei olisi toivonut samallaista elämää, kuin itse oli elänyt. Jokaista nuorta miestä varotti hän viinasta, mutta kun hän samalla itse ryyppäsi ja otti ryypyn siltäkin, jota varotti, pitivät he hänen puheitaan leikkinä. Ja Epu antoi sen olla semmoisenaan, minkäpä hän sille teki.
Nyt johdatti hän taasen kapakkaan nuorta sydänmaan poikaa. Siinä kävellessään ajatteli hän, että kerran Jaakko kuitenkin menee kapakkaan, samahan on siis, jos hänet viepi nyt ja juottaa, kun hänellä ei ole vielä asuntoakaan — juottaa ja heittää sitten siihen; ehkä hän tämän koettuaan vasta osaa viinaa välttää. Hän tekee nyt yhdellä kertaa hänelle vastenmieliseksi tuon tuliveden, jota hän ei kuitenkaan voi välttää, kun hän merielämään antautuu.