Jaakko siirtyi vähän lähemmäs ujostelevana.
— Tule vain lähemmäksi! Tähän minun viereeni! komensi Epu.
Kun Jaakko seisoi hänen vieressään, jatkoi Epu:
— Tästä pojasta vastaan minä. Tahdotteko tietää, kuka hän on? Kyllä varmasti. No niin. Viime talvena kävi hän ensi kerran täällä. Hän asui silloin Pielavedellä. Niin. Isänsä ja muutamien muitten Savon ukkojen kanssa toi hän tänne mastopuun, sellaisen mahdottoman suuren jättiläisen. Vaikka hän silloin vielä ei nähnyt merta, meidän peltoamme, tavaraamme ja kunniaamme, vapaana lainehtimassa, pääsi hän kuitenkin meren makuun ja hajuun niin paljon, että hän on nyt karannut kotoaan ja seisoo tässä keskellämme. Arvaatteko nyt pojat, mikä hänestä tulee? Tuleeko hänestä renki, vai tuleeko hänestä "sinikäpälä"?
— Meripoika, meripoika Raahen mahtavaan laivastoon. Hurraa!
Iloiset meriläiset hurrasivat kolminkertaisesti Jaakon kunniaksi.
Kun heidän ilonsa asettui, sanoi Epu:
— Nyt tulen minä niitten pöytään, jotka ottavat myöskin pojan mukaan.
Kaikki tahtoivat sen tehdä. Ja kun ei muuten sovittu, kokoontuivat kaikki suurimman pöydän ympärille ja istuttivat Jaakon ja Epun joukkoonsa.
Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Hän koetti estellä ja sanoi, että hänen täytyy etsiä työtä. Mutta häntä lohdutettiin, ettei oikea meripoika koskaan maalla ollessaan työtä tee. Kun rahat loppuvat, ottaa hän "hyyryn" ja menee merelle. Sitäpaitsi lupasi jokainen häntä auttaa ja neuvoa, ettei hänelle hätää tulisi. Kaikki kehottivat häntä rauhassa istumaan ja ottamaan mitä annetaan. Ja he antoivatkin. Erkkilällä oli ainoastaan olutkapakka, mutta useimmilla heillä oli rommipullo povessaan ja aina väliin yksi ja toinen Jaakolle tarjosi. Kaikki olivat hänen ystäviään ja hänen huolensa haihtui kokonaan.