Epu kertoi entisiä seikkailuja, joita jokainen halukkaasti kuunteli. Sitten alkoi muuan nuorista miehistä kertoa tänä aamuna lähteneitten miesten "puuriin" [Puuriin meno = miehet menivät laivaan viimeisiä lähtövalmistuksia tekemään useinkin monta päivää ennen laivan lopullista lähtöä; ei saanut ilman lupaa enää kukaan miehistä käydä maissa.] menosta. Ensin oli rantaan kokoontunut melkein koko laivan miehistö, mutta kun aika toisia odottaissa kävi pitkäksi, olivat he lähteneet näitä kaupungista hakemaan. Haettavat olivat tulleet rantaan ja lähteneet sitten hakijoitaan hakemaan. Näin kiertelivät he toisiaan etsien kaikki kaupungin kapakat. Vihdoin kuitenkin, monen tunnin odotuksen perästä, olivat he kaikki koolla. Sitten pääsivät he lähtemään. Joku oli vielä puhunut tavallisesta "annakan" oston unohtumisesta, mutta perämies oli luvannut sen seuraavana päivänä tuoda.
Ja ennenkuin Jaakko huomasikaan, oli hän tarinoita kuullessaan ja ryyppiessään unohtanut huolensa.
Hän rupesi laulelemaan. Toiset koettivat häntä hillitä. Siitä hän suuttui ja lähti pois. Jotkut olisivat tahtoneet pidättää hänet ja toimittaa nukkumaan, mutta sitä Epu ei sallinut, vaan käski päästää hänet menemään, aikoen itse hänestä huolen pitää.
* * * * *
Aallot jymisivät rantaa vastaan ja mereltä kävi kylmän kolakka tuuli. Oudostellen kuunteli Jaakko meren jyminää, ja kylmä puistatti hänen ruumistaan. Hän ei päässyt heti selville, missä hän oli. Pää oli raskas kuin lyijymöhkäle ja korvissa suhisi… Mutta kylmä tuuli virvoitti hänet väkisinkin ja hän nousi istumaan. Ensin näki hän ruohikkokentän, jolla istui. Kun hän siirsi katseensa etemmäs, näki hän valkoharjaiset aallot, jotka ajoivat toisiaan ja murtuivat rantaa vasten, mihin jättivät vaahtoa, minkä seassa kiikkui rannan roskaa. Syksyn kolakassa iltapäivän valossa näytti meri synkältä ja raskaalta. Jaakkoa aivan puistatti.
Katseltuaan ympärilleen, tunsi hän paikan. Siinä likellä oli merimieshuone ja laivalaituri, jossa hän oli aamulla käynyt. Sitten oli hän… Siinä samassa kirkastui hänelle kaikki. Hän muisti Björkqvistin Epun ja merimiehet… Hyi! Häntä iletti ja suututti. Mutta eihän hän ollut arvannut tällaista tulevan, hän, joka ei ennen ollut vielä koskaan juovuksissa ollut; hän ei osannut varaansa pitää, kun kaikki hänelle kilvan tarjosivat. Se kaikki tapahtui niin yht'äkkiä, ettei hän vieläkään saanut selville, miten se tapahtui. Ei hän sitäkään muistanut, miten hän oli tänne rannalle tullut. Vielä enemmän ihmetytti häntä, kun hän näki kappaleen matkan päässä laukkunsa, jonka aamulla oli jättänyt Sovion pirttiin. Miten se oli tänne joutunut? Tietysti hän oli käynyt juovuspäissään sen noutamassa ja tullut sitten tänne. Nyt ei hän enää ilkeä mennä Sovion pirttiin yöksi, kun ei muista, mitä lie siellä juovuspäissään tehnyt. Hyi, kuinka häntä iletti ja kadutti kaikki! Samalla kouristi häntä pelko, kun ei vieläkään ollut tiedossaan työtä eikä asuntoa. Hän vihasi tuota äijää, Björkqvistin Epua, joka oli hänet kapakkaan vienyt ja päätti, että viimeisen kerran hän siellä kävi.
Mutta vaikka hän oli masennuksissa ja heikko, tunsi hän aivankuin hänen voimansa olisi enentynyt, kuin olisi hän vanhentunut ja viisastunut, ettei enää kaikkiin luota ja kaikkien perään lähde.
Hän nousi seisomaan; maailma musteni hänen silmissään, mutta hän ponnisti voimiaan pysyäkseen pystyssä. Hän meni rantaan ja valeli kasvojaan kylmällä merivedellä. Se vilvoitti hiukan hänen päänsä poltetta.
Syksyinen päivä alkoi kallistua iltaansa. Hänen täytyi lähteä etsimään kattoa päänsä päälle. Hän nousi rannasta Isollekadulle ja lähti kulkemaan sitä. Hänestä tuntui, että jokainen vastaan tuleva tietää® hänen seikkailunsa ja nauraa ja virnistelee hänelle.
Hän tuli Sovion talon kohdalle, mutta sinne ei hän voinut mennä. Ennen viettää hän yönsä taivasalla ennenkuin menee Sovion pirttiin. Hän käveli torille asti ja kääntyi siitä takaisin kadun toista puolta. Nälkä vaivasi häntä ja väsymys horjutti hänen jalkojaan, eikä hänellä ollut tietoa, minne menisi.