Silloin kohtaa kova kaupunkia. Toisen kovan se oli juuri kestänyt. Englantilaiset olivat toista vuotta sitten käyneet polttamassa viisi laivaveistämöä kaikkine huoneineen ja rakennusaineineen. Neljässä oli parhaillaan ollut laiva rakenteella. Sama tuho oli kohdannut useita satamassa olleita laivoja, niin myös pikipolttimoa ja tervahovia, jossa oli tuhansia tynnyreitä tervaa. Kaikkine tuhoineen oli Raahea kohdannut vahinko toista miljoonaa markkaa. Mutta se oli kuitenkin niitä vahingoita, jotka voipi aikaa voittain korjata. Se olikin jo hyvällä alulla, sillä heti seuraavana keväänä oli Raahen veistämöllä jo neljä laivaa vesille laskettavana. Nyt ensi talven ajaksi oli suunniteltu vielä useampia.
Elämä oli vilkasta ja maalaiskauppa kävi laajoilla aloilla. Mutta kaiken tämän yllä leijaili tuhon enteet: Kanavat ja monet uutiset höyryn uusista voitoista ulkomailla ja kotimaassakin olivat niitä. Ainoastaan viisaimmat niihin huomionsa kiinnittivät. Kaupungin monisatalukuinen työväestö ja pikkuporvarit eivät niistä mitään tienneet. Heidän mielestään elämä päinvastoin vilkastui. Niinhän olikin, sillä Itämaisen sodan päätyttyä oli rahtilaivojen kysyntä vilkastunut ja rahdit tuottivat suurempia tuloja laivojen omistajille kuin koskaan ennen. Sitä asiantilaa käyttivät Raahen laivanvarustajat hyväkseen ja "lyöttivät" laivoja minkä ehtivät. Ja niin kohosi lopun edellä elämä kaupungissa hyvinkin vilkkaaksi.
Jotenkin tällaisia mietteitä hautoi mielessään patruuna Matti Sovio, istuessaan tänä varhaisena aamuna konttorissaan. Hänen edessään oli muutamia ulkomailta tulleita kirjeitä, jotka odottivat vastausta.
Hän oli juuri aikeissa käydä niihin käsiksi, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pianon soittoa. Se häiritsi ja suututti häntä ja hän alkoi viheltää voimainsa takaa. Kun siitä ei tuntunut apua tulevan, huusi hän rämeällä äänellään:
— Ole klinkuttamatta siellä ja tule töihisi!
Soitto lakkasi ja pian ilmestyi huoneeseen Matti-patruunaa huomattavasti nuorempi mies. Hänkin oli pitkä ja pysty, mutta hänen piirteensä olivat pehmeämmät ja veltommat kuin Matin. Hän oli Henrik Sovio, Matti-patruunan nuorempi veli, joka asui heidän yhteisessä vanhanpojan kodissaan ja hoiti yhteisesti veljensä kanssa heidän suurta liikettään.
— Älä, veikkonen, vihellä noin julmasti! Aivanhan korvani halkeavat, sanoi hän omituisen pehmeällä äänellä veljelleen.
— Perhanaako sinä klinkutat koko aamun, ettei talosta löydä rauhaisaa paikkaa! murisi Matti.
— Onpa se oikein veljellinen aamutervehdys…
— Ole löpisemättä! Jos olisit herännyt ennemmin ja olisit ollut kuulemassa eräitä asioita, niin etpä sen lämpimämpää tervehdystä odottaisikaan, mampselli.