— Se ei meitä horjuta. Jäähän meille Pohjanmaan laajat pitäjät.
Sitäpaitsi, laivaliikehän meitä nykyisin enin hyödyttää.
— Hyödyttää niin kauvan kun hyödyttää; mutta tiedätkö taata, kuinka kauvan? Kun sekin loppuu, niin silloin ei Savon kauppa olisikaan aivan merkityksetön.
— Mitä tarkotat? Aina vain sinä uskot rautaan ja höyryyn?
— Uskon mihin uskon. Mutta kyllä me ehkä kerkeämme nähdä vielä senkin ajan, jolloin puukaukalot myydään polttoaineiksi…
— Nyt näet kummituksia kirkkaalla päivällä. Saamme huoletta rakennuttaa puulaivoja Suomen hongasta minkä kerkeämme. Varmasti niille rahteja riittää. Emmekö viime postissa saaneet useita kyselyjä, useampia, kuin on antaa laivoja? Niin on vielä pitkän aikaa. Etkö osaa laskea sinä, joka aina kehut pitkälle näkeväsi, kuinka paljon kalliimmaksi tulee rautalaiva kuin suurinkaan puulaiva? Siinä on yksi ja luja syy, minkä vuoksi meidän puulaivamme kestävät kilpailussa.
— Sinä puhut kuin keitetystä lampaanpäästä. Jos olisit enemmän näitä asioita miettinyt, niin et hinnan eroa enää mainitsisikaan. Etkö ole ajatellut sitä mahdollisuutta, että höyrylaivoista voidaan tehdä vastaisuudessa kymmentä kertaa suurempia kuin puulaivoista; ja sitä, että ne voivat kestää kymmenen kertaa enemmän ja että ne vievät lastin perille kymmentä kertaa varmemmin ja nopeammin kuin mikään purjelaiva. Kuka silloin tarvitsee sinun puukaukaloitasi?
Kun Matti-patruunan jyrisevä ääni lakkasi, istuivat he kumpikin hiljaa.
Henrikin täytyi itsekseen ihmetellä veljensä tulevaisuuden ennustuksia.
— Kaikki loppuu aikanaan, mutta minkä me sille mahdamme, sanoi Henrik pehmeästi.
— Meidän on jotakin voitava. Ajattelen sitä, miten käy meidän kaupungillemme, kun loppuu sen kauppa ja laivaliike?
— Siitä tuskin vielä kannattaa huolehtia, sanoi Henrik keveästi.