— Siitä on nyt huolehdittava. Sitten, kun kaikki muuttuu, on se myöhäistä. Pitäisikö meidän istua kädet ristissä ja katsoa, miten elämä muualla ryöppyää kuin kohiseva koski eteenpäin?
— Koski purkaa ryöppynsä suvantoon ja tyyntyy. Anna ryöpytä muualla! Onhan meidän kaupungilla nyt niin vilkas liike kuin monella suuremmallakin. Turha on sinun pelkosi vielä, sanoi Henrik.
— Pöllö! ärähti Matti. Siihen heidän keskustelunsa taasen katkesi.
Samassa katsahti Matti-patruuna ikkunasta kartanolle. Siellä näki hän muutaman laukkuselkäisen nuoren miehen juttelevan renkinsä kanssa. Se oli meidän tuttavamme Jaakko.
Renki puhdisti kartanoa maalaisten hevostenjätteistä ja roskasta. Äsken aamukävelyltään palattuaan oli Matti-patruuna haukkunut hänet pahanpäiväiseksi juuri siitä, että kartano oli vielä puhdistamatta.
Matti-patruuna näki renkinsä nuorelle miehelle jotakin neuvovan. Sitten lähti poika konttorin ovea kohti.
— Mitä perhanaa hän tänne saapastaa? Työtä on varmaankin vailla, murisi patruuna itsekseen. Samassa vilahti hänen kasvoillaan hymyn tapainen ja hän jupisi: Työhön sinut panen.
Samalla astui Jaakko sisälle ja pysähtyi ujosti ovensuuhun. Hän kävi hämilleen, kun kaksi komeata herraa tarkasteli häntä pöytiensä takaa. Toisen heistä hän heti tunsi viime talviselta kaupunkiretkeltään. Sen pöydän vieressä makasi suuri newfoundlandilainen koira, joka irvisteli julmasti ikeniään; kidasta tuli kumea murina kuin maanaita.
— "Kaima", hiljaa siinä! ärähti Matti-patruuna koiralleen.
Melkein yhtä ystävällisesti murahti hän Jaakolle: