Tämän huomasi myöskin renki, kun Jaakko tuli häneltä kankea tahtomaan.
Jaakko ihmetteli miksi hän kankea antaessaan naurahti niin omituisesti.
Kanki kädessä astui hän konttoriin ja pysähtyi ovensuuhun.
— Jaha! Panehan nyt kanki olallesi! komensi Matti-patruuna.
— Miksi?
— Tee niinkuin käsken!
Jaakko teki työtä käskettyä, vaikka häntä tämä kaikki kovasti ihmetytti.
— Nyt marssit kartanolle ja kävelet kanki olalla ympäri kartanoa niin kauvan, kun tulen kieltämään. Mars eteenpäin!… Mitä töllötät! Etkö ollut työtä vailla?
Mutta Jaakko seisoi paikallaan. Vihan puna karahti hänen kasvoihinsa. Hänen mieleensä tuli miten Björkqvistin Epu ja merimiehet olivat häntä petkuttaneet ja nyt tämä suorastaan pitää häntä hulluna. Maailma musteni hänen silmissään väkevän suuttumuksen vaikutuksesta, ja hän paiskasi raskaan kangen lattiaan, että rakennus jyrähti. Newfoundlandilaiskoira karahti pystyyn ja pakeni isäntänsä turviin, joka kunnioittavasti silmäili nuoren miehen vihaa.
— En piru vie minä mikään hullu ole. Mene itse kanki olalla kävelemään! ärjäsi Jaakko ja ojensi nyrkkinsä patruunaan päin. Sitten lähti hän pois ja paiskasi oven mennessään kiinni, että rakennus tärähti.
— Siitä sait! ilkkui Henrik ja nauraa hihitti. Vähällä oli, ettet itse kangesta saanut.