Jaakko nousi, ja patruuna antoi ohjakset hänelle. Kun ori tunsi ohjaksien kiristyvän, porhalsi se täyteen lentoon, mutta tottuneesti Jaakko sen hillitsi. Heidän kadulle päästyään sanoi patruuna:
— Anna mennä!
Ja Jaakko antoikin mennä, että pienet kivet rattaitten alta sinkoilivat.
Aurinko valaisi syksyistä ilmaa ja aaltoilevaa merta, kun he pitkin Rantakatua huristivat veistämön tielle päin. Suuri "Kaima"-koira seurasi läähättäen perässä.
Matti-patruuna istui kärryissään ja katseli tyytyväisenä ja ihaillen Jaakon varmaa ja tottunutta ajamista. Kaikki huolet ja harmit olivat häneltä haihtuneet syksy-aamun kirkkaaseen ilmaan.
Kun he pääsivät kadulta veistämön tielle, niin yllytti Jaakko oriin yhä tulisempaan juoksuun. Tiellä kulkevat naiset, jotka veivät miehilleen veistämölle ruokaa, väistyivät kiljahtaen kauvas syrjään ja siunailivat oriin hurjaa menoa.
He ajoivat myöskin Paltsu-herran sivu, joka mennä kykytteli jalkaisin varviinsa. Hän huusi:
— Hei, Savon poika…
Muuta he eivät kerenneet kuulla. Mutta Matti-patruuna kysyi Jaakolta:
— Tunsiko hän sinut?