— Ja pojista tulee yhtä kovia kuin isästäkin, sanoi patruuna nauraen.
— Aivan niin. Heistä saa patruuna vielä sitkeitä miehiä.
— Tuokaahan pari niistä jo tänne työtä oppimaan, jos ovat jo niin kykeneviä, että kulkea jaksavat; koetan katsoa, että he leipänsä ansaitsevat, sanoi patruuna.
— Suuri kiitos! Olenpa tuota miettinyt, vaan ei ole vielä tullut kysytyksi, kun ovat olleet mielestäni liian kelvottomia.
Makkonen oli Pattijoelta, läheltä kaupunkia. Hän oli taitava "timperi" ja oli ollut rakentamassa kymmeniä laivoja.
— Mennäänpäs nyt Aunolan puheille! sanoi patruuna Jaakolle.
He menivät rantaan, missä oli kaksi laivatapulia rinnakkain. Ne oli tehty paksuista pelkoista mereen päin viettäviksi. Kumpaisenkin päällä oli parhaillaan laivan emäpuu tekeillä.
Rannassa tapasivat he Aunolan, joka oli vanha, harmaatukkainen ja -partainen, tuikean näköinen äijä. Parta hänellä oli niin pitkä, että se oli pistetty puseron kauluksen alle. Hän seisoi aivan rannassa ja varjosti kädellään silmiään, katsoessaan aaltoilevalle merelle.
— Tekeekö Aunolan äijän mieli vielä merelle, kun on tullut sitä ruoka-aikana katselemaan? huusi hänelle patruuna.
— Ei tee vanhan mieli enää. Olen saanut siitä neljässäkymmenessä vuodessa tarpeekseni. Katsonpahan vain noiden lähtöä.