Siellä oli lähdössä se parkkilaiva, jonka miehistön Jaakko oli eilen kaupungin rannasta nähnyt lähtevän. Ankkuria juuri nostettiin ja levitettiin purjeita. Sitten kääntyi laivan keula ulapalle ja tuuli pullisti purjeet. Hyvässä tuulessa se eteni joutuin.
— Kuulkaa nyt, Aunola! Tässä tuon teille nuoren miehen, jota te saatte ruveta neuvomaan. Ottakaa hänet toveriksenne purjeita ompelemaan!
— Aivanko merimiesten työhön suoraa päätä! Siinä kuluu aikaa meiltä kummaltakin ja jälkeä tulee vähäsen, sanoi Aunola ja loi tuuheitten kulmiensa alta katseensa Jaakkoon.
— Ei sillä väliä! Te olette jo eläissänne kerenneet saada paljonkin jälkeä; neuvokaahan poikaa joku päivä, että nähdään, tuleeko hänestä miestä.
— Onpa tullutkin, niinkuin patruuna sanoi, minulta jälkeä jo eläissäni paljonkin. Olen ommellut jo monet purjeet, jotka Jumalan ilma on säpäleiksi repinyt. Samaten on käynyt monelle muullekin työlleni. Ei ole jälellä muuta kuin vanha äijän käppyrä, jonka kohta on astuttava Herramme eteen tekemään tiliä töistään. Olen omiani nuorempia neuvomaan.
Silloin loppui ruoka-aika, ja miehiä tuli laivatapulien luo työhön. Alkoi taasen pauke ja kalkutus. Sen alotti iloinen raudan kilinä pajasta; siihen vastasivat raskaat jysähdykset tapulien päältä, missä laivan emäpuita valmistettiin. Siinä samassa hetkessä syntyi eloa toisissakin varveissa. Ja ennen pitkää kohosi koko veistämö-alueelta kirkkaalle syksytaivaalle hilpeä työn melu.
Aaltoileva meri kimalteli ja kaukana ulapalla näkyivät äsken lähteneen laivan pullistuneet purjeet.
— Nyt, nuori mies, me lähdemme ompelemaan, sanoi Aunolan äijä; ja hän lähti Jaakon kanssa pirttiin.
Mutta Matti-patruuna kuljeskeli varvissaan ja iloitsi vilkkaasta kalkkeesta.
Hän oli hyvällä päällä ja kaikki näytti paljon valoisammalta kuin aamulla. Raskaat ajatukset olivat menneet; ne olivat paenneet työn iloista pauketta.