— Ehkä ei sittenkään höyry niinkään pian jaksa tuulta voittaa, mietti hän katsoessaan etenevää laivaa, joka vilkkui vain pienenä pisteenä aaltojen yli.
Sitten lähti hän pirttiin. Täällä oli Jaakko jo täydessä toimessa.
Aunolan ukolle ja muille vanhoille miehille jakoi patruuna taskussaan olevan hollantilaisen pikanellin ja jutteli heidän kanssaan iloisesti. Työväki piti hänestä, vaikka hän toisinaan suuttuikin ja kiroili kauheasti. Mutta siihen olivat kaikki tottuneet, samaten kuin siihenkin, että raju-ilmaa seurasi aina kaunis sää, jolloin hän taasen oli miesten parhaita.
Mutta äkkiä nousi hän, meni ulos, päästi oriin irti ja lähti huristamaan kaupunkiin.
* * * * *
Saapui ilta ja hämäryys tiheni niin, että se pakotti lopettamaan työt ulkona. Miehet kokoontuivat pirttiin… Illan tullen yltyi tuulemaan ja meri alkoi kumeasti jyristä veistämön rantaa vasten.
Miehet juttelivat aamulla lähteneestä laivasta ja ihastelivat sen hyvää onnea, se kun pääsi heti hyvään tuuleen. He koettivat arvioida, missä asti se jo mennee, sillä matka oli melkein kaikille tuttu; useimmat olivat sen kymmeniä kertoja kulkeneet.
Pian tuli kello kahdeksaan. Silloin lopettivat kaikki työnsä ja alkoivat etsiä eväslaukkujaan ja takkejaan… Melkein kaikki kokosivat laivatapulien vierestä lastukantamuksen itselleen. Kaikki lastut, mitä kirves irti sai, kuuluivat laivan rakennusmiehille. Nyt olikin niitä suuret kasat, kun tehtiin suurta emäpuuta ja kaaripuita kahteen laivaan… Useimmat kirvesmiehistä antoivat osastaan myöskin niille, joitten työ ei lastuja tuottanut.
Aunolan äijä ja moni muu oli jo päivän näöllä koonnut kantamuksen itselleen. Mutta paljon miehiä oli sentään siellä pimeässä lastuja kokoomassa. Oli siellä vielä Aunolan äijäkin ja Jaakko, sillä he olivat sopineet, että Jaakko saisi heille tulla yöksi, ja hän tahtoi viedä Aunolalle kantamuksen.
Pian vallitsi veistämöllä hiljaisuus. Meri kohisi raskaasti pimeydessä. Työväki painui kaupunkia kohti, mistä vilkkui syyspimeän läpi kirkkaita tulia. Tyytyväinen puheen sorina kuului pitkin tietä. Kaikki olivat levollisia ja rauhallisia, niinkuin aina sellaiset ihmiset, jotka ovat tehneet päivän työtä ja tietävät todella ansainneensa yön suloisen ja virkistävän levon. Sen perästä tulee taasen aamu, jolloin alkaa työteliäs päivä uudelleen. Tällaista elämää olivat useimmat nuo tiellä kulkevat miehet vuosikymmeniä viettäneet. Eivät he muuta kaivanneet. Mitäpä he olisivat olleetkaan vailla, kun elämä oli antanut heille parhaimman osan: työtä ja työn tuottamaa tyytyväisyyttä.