Sama tunne tarttui Jaakkoonkin, kun hän siinä Aunolan äijän rinnalla astui, kantaen selässään raskasta lastutaakkaa.
Kaupunkiin tultuaan hajosi työväki eri suunnille. Kukin riensi pieneen kotiinsa, missä odotti lämpöinen illallinen ja raukea, rauhallinen lepo.
* * * * *
Aunolan pieni, tuohikattoinen asunto oli uudessa kaupunginosassa, mihin monet muutkin merimiehet olivat viime vuosina vähäiset talonsa rakentaneet.
Heidän kartanolle päästyään kehotti äijä Jaakkoa laskemaan lastutaakkansa maahan. Oman kantamuksensa aikoi hän viedä kyökkiin.
Sitten nousivat he jyrkkiä portaita sisään. Äijä laski kantamuksensa loimuavan pesän eteen ja oikasi huoahtaen väsyneen selkänsä.
— Käyhän istumaan! kehotti hän Jaakkoa ja meni itse pöydän viereen, missä kahvikupit kerma- ja sokeriastioineen häntä odottivat.
— Mihinkähän muori on livistänyt? sanoi hän. Mutta silloin kaivattu tuli, kantaen täysinäistä vesiämpäriä. Hän oli vanhahko, pyöreäksi lihonut, kirkassilmäinen eukko, äijän monikymmenvuotinen elämäntoveri, joka oli saanut useimmat vuosikymmenet elää yksin, kun mies enimmän osan oli ollut merellä; käynyt väliin olemassa jonkun viikon kotona ja sitten taas mennyt. Tällä ajalla oli heille kuitenkin syntynyt useita lapsia, jotka nyt vuorostaan olivat menneet isänsä polkuja polkemaan. Ainoastaan yksi heistä oli enää kotosalla — hänkin siksi, että oli tyttö. Hän oli puotilaisena ja kävi kotonaan yötä, kun äijä ei tässä merimiesten kaupungissa antanut hänen asua puotikamarissa.
— Johan tänne äijä on tullut. Pistäysin vettä noutamassa. Tuon kahvia…
— Panehan toinenkin kuppi pöydälle! Me kumpainenkin toimme sinulle vankan kantamuksen lastuja.