Aunolaiska katsoi kysyen äijään, odottaen selitystä, kuka vieras on.
— Toin hänet meille. Hän on minun kanssani samassa työssä; vasta maalta tullut.
— Kun et nyt Marjelunskan mukana laittanut sanaa, kun hän toi varviin ruokaa, että olisin tiennyt ottaa makuuvaatteita vintiltä… ja ruokaakin enempi laittaa…
— Enpä tuota huomannut… No, makuuvaatteet saamme nytkin alas ja onhan sitä jotakin hampaan rakoonkin… Ne ovat nuo akat niin kovin suuri-aikeisia… Ne luulevat, että mies nyt kovinkin isoja valmistuksia vaatii… Eri elämää se merellä on. Siellä mies saa minuutissa laitetuksi sen, mihin akat täällä kotona tarvitsevat tunnin…
— Paremmaksipahan sanot toisinaan täällä oloa, vaikka merielämää mulle aina kehut.
— Parempihan täällä on. Mutta sitähän tarkotan, että ei täälläkään tarvitsisi niin suuria laittoja olla… Nyt näinä vuosina olet totuttanut minut elämään kuin keisari…
— Älä sinä aina lorise! Elä vain niin hyvästi kuin minä osaan laittaa. Emmehän me nyt merellä olekaan; meillä on enemmän aikaa kuin siellä, sanoi Aunolaiska hilpeästi.
Hän oli sangen nopeakielinen eukko. Pian sai Jaakko tehdä hänelle selon vaiheistaan. Ja ennenkuin kului pitkästikään, olivat he sopineet, että Jaakko jääpi heille vakituisesti asumaan.
Pian sen jälkeen, kun miehet olivat varvista tulleet, saapui Aunolan tytärkin kotiin. Hän oli vielä aivan nuori, alle kahdenkymmenen, sirkeäsilmäinen, vähän lihavahko tytön tyllerö, nimeltä Matilda. Jaakkoon hän teki omituisen vaikutuksen. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän ennenkin nähnyt saman tytön… Hänen mieleensä tuli ensi matkansa kaupunkiin, jolloin hän oli istunut mastopuun tyvellä ja katsonut, kun muuan tyttö oli keikutellut katua pitkin… Olisikohan tuo sama?
Sitä hän ei varmasti uskaltanut päättää, vaikka siltä tuntui.