Tyttö katsoi häntä oudostellen. Ja kun hän kuuli, että Jaakko asettuu heille asumaan, nirpisti hän nenäänsä aivan kuin sanoakseen: maalaismoukka.
Pian hänen jälkeensä tuli Aunolalle nuori merimies Launonen. Hän oli juhlapukimissa. Heti huoneeseen tultuaan kävi hän Jaakkoa kättelemään, sillä hän oli yksi niistä, jotka olivat Tuomas Erkkilän kapakassa silloin, kun Jaakko juhli siellä Björkqvistin Epun kanssa. Mutta Jaakko kohteli häntä kylmästi, sillä hän ei ollut vielä unohtanut silloista pettymystään. Hän epäili, vaikkakin syyttä, että merimiehet olivat pitäneet häntä hiukan pilkkanaan.
Pian huomasi hän, että iloinen merimies kulki Matilda-tytön vanavedessä.
Talvehtimaan jääneet merimiehet olivat näet täksi illaksi toimittaneet kutsutanssit. Matildakin oli pyydetty sinne Launosen toimesta ja nyt oli hän tyttöä hakemassa.
Olikin jo kiire, sillä tanssit olivat alkaneet jo tuntia ennemmin, mutta Matilda ei silloin vielä ollut puodista päässyt.
Merkeistä päättäen ei hänen pääsemisensä ollut vieläkään aivan varma. Sillä heti Launosen tultua olivat ukon tuuheat kulmakarvat käyneet niin ryppyyn, että hänen tuikeat silmänsä melkein peittyivät niiden taa.
Tyttö seisoi kuin tulisilla hiilillä, mennäkö muuttamaan vaatteita, vai ollako kotona. Vuoroin katseli hän äitiään, jonka kanssa Launonen huolettoman iloisesti jutteli. Sille suunnalle uskalsi hän toivon kipinän asettaa. Vuoroin katsoi hän isäänsä, joka istui kulmat rypyssä ja vihaisen näköisenä kuin äkäinen kartanokoira. Kun ukko oli tuollaisena, niin silloin hänen kanssaan ei ollut leikittelemistä. Sen oli Matilda tottunut tuntemaan. Vavistuksella odotti hän, milloin Launonen kysyy ja mitä äijä sanoo.
Taitavasti käänsi Launonen puheen tanssiaisiin ja kysäsi sivumennen
Aunolaiskalta, sopisiko Matildan lähteä.
— Mitä ukko tuumannee, sanoi tämä ja vilkaisi äkäisen näköiseen äijään, ja sitten melkein säälien Matildaan, aivankuin tahtoen sanoa, että kyllä minun puolestani, mutta ukko taitaa nostaa myräkän.
— Pysyköön tyttö kotona, jyräytti ukko.