— Mutta olettehan te aina ennenkin minut päästäneet, jupisi Matilda itkun sekaisella äänellä ja katsoi kiusautuneena Jaakkoa, aivan kuin mielisi sanoa: Tuonkin piti sattua tätä näkemään.
Iloinen Launonen istui nolon näköisenä pyöritellen merimieslakkia käsissään.
Hän huomasi että ukolla oli jotain hampaan kolossa häntä vastaan ja näki että on parasta olla häntä enempi kiusaamatta, vaikka tyttö oli niin houkuttelevan näköinen. Siksi kysyi hän Jaakolta:
— Sinä ainakin lähdet? Minä kyllä toimitan, ettei sinua pois ajeta, vaikk'et olekaan vielä meidän pelissä mukana.
— Enpä taida. Pitää herätä aamulla aikaisin työhön, sanoi Jaakko hiukan vahingoniloisena, sillä hänestä ei ollut ollenkaan liiaksi, vaikka ukko hiukan Launosta nöyryyttikin.
— Se on oikeaa puhetta se. Ne, jotka työtä tekevät, eivät jouda alituiseen tansseissa kulkemaan, sanoi ukko.
— Eiköhän Aunolakin ole aikoinaan joutanut? arveli Launonen.
— Nyt ei ole siitä kysymys. Olen aina tehnyt työtä, jos joskus olen talven kotona ollut. Niin tekivät kaikki muutkin minun nuoruuteni aikana. Pidettiin tanssejakin, mutta ei niin paljon kuin te. Silloin ei kukaan ollut koko talvea laiskana niinkuin nyt monet nuoret merimiehet. Minua aivan kyllästyttää teidän elämänne. Hyi perhana! Ollaan muka niin suuria herroja, ettei kotona saateta työhön ruveta. Juodaan ja pidetään tansseja koko talvi ja sitten kevätpuoleen tehdään velkaa… Miten sinäkin aijot elättää akkasi ja joukkosi, jos naimisiin menet?
— Kylläpähän itse siitä murehdin, sanoi Launonen ylpeästi.
— Niin se näyttää. Mutta nyt meillä pannaan nukkumaan ja ovet lukkoon, sanoi äijä kärtyisästi.