Selvempää käskyä ei Launonen enää odottanut, vaan lähti nopeasti pois.
Portailta kuului hänen iloinen viheltämisensä, kun hän meni.
Merimies Launonen oli iloisimpia ja pidetyimpiä poikia tyttöväen keskuudessa. Sinä syksynä ilmaantui hän kaupunkiin, jossa aikoi odottaa ensi kevättä.
Matildan mieli oli aivan katkera isänsä menettelyn vuoksi ja vihaisesti sanoi hän isälleen:
— Te olette hupsu!
— Mitä varten sinä hänet suututit? kysyi Aunolaiskakin.
— Sitä varten, ettei meidän tytön jälessä toista kertaa tule. Minua suututtavat tuommoiset rentut… Täällä niin herroina eletään ja tehdään velkaa… Ollaan hyviäkin muka… Ulkomailla on tuokin kuin pakana… Kulkee kaikki ilopaikat ja rypee kuin sika… Vielä tämä sitten meidän viattomia tyttöjä kuljettaisi!… Tiedä tyttö, ettet päästä enää häntä kintereillesi! Tai jos sen teet, niin ei ole kotiisi asiaa…
— Mistä sinä tiedät hänen tapansa? epäili Aunolaiska. Onhan hän niin siisti poika.
— Varvissa tässä yhtenä päivänä tuli hänestä puhe. Siellä on työssä eräs hänen kumppaleitaan. Hän tietää teille sanoa sellaista, mitä ette osaa ajatellakaan… tästä lurjuksesta ja monesta muustakin, joita te täällä pidätte kuin kukkaa kämmenellä.
— Vai on tämäkin sellaisia… Minä kun olen pitänyt häntä oikein siistinä poikana… Olipa hyvä, että tulin tietämään…
— Sen minä olen nähnyt ja olen ajatellut, että odotahan, kun tulee sopiva tilaisuus… Tuskinpa se enää meille nokkaansa pistää…