Äijän tiukat rypyt silenivät; hyvillä mielin istui hän pesän eteen polttelemaan lyhytvartisella piipullaan. Se oli sekin omituinen kapine: Ruskeaksi palanut savipiippu, varsi katkaistu runsaan tuuman pituiseksi. Savipiippuja oli äijä tuonut viime matkaltaan koko tusinan. Aina kun yksi joutui hukkaan — mikä vahinko kuitenkin harvoin tapahtui — haki hän kätköistään uuden ja katkaisi siitä siron varren lyhyeksi. Vaikka hänen partansa oli monta kertaa vaarassa palaa, piti piipussa kuitenkin olla lyhyt varsi, että se sopi hyvin liivin taskuun, missä hän oli tottunut sitä pitämään. Uuden piipun vuoksi oli hänellä kuitenkin aina suuri puuha, viikkokausien vaiva, kun piti saada se entisen veroiseksi ja läpi ruskettuneeksi. Tämä touhu oli nyt vast'ikään loppunut, ja piipun ansio oli osaltaan, että äijä Launosen karkoitettuaan istui siinä sangen tyytyväisenä ja katsoi, kun eukko ja Matilda laittivat illallista.
Matilda ei sen sijaan ollut ollenkaan tyytyväinen. Puhumattomana ja ylpeästi niskaansa keikautellen auttoi hän äitiään. Mutta mukista ei hän uskaltanut, sillä sitä hän ei koskaan ollut ukon kuullen saanut tehdä.
Heti illallisen jälkeen meni hän kamariinsa, missä nukkui, harmittelemaan huonoa onneaan, kun ei päässyt hauskoihin tansseihin…
Vanhukset jäivät vielä kyökkiin Jaakon kanssa juttelemaan.
Ulkona oli syntynyt aika myrsky. Se ihan ulvoi pimeässä.
Kun äijä palasi ovia lukitsemasta, puheli hän:
— Enpä totta vie tahtoisi nyt olla "Tapiossa". Siellä on oikein koiran ilma ja ovat pian kurkun kohdalla menossa.
Hän tarkoitti aamulla lähtenyttä laivaa.
Silloin havahtui Aunolaiska äkkiä ja kysyi äänen omituisesti värähtäessä:
— Muistatko, mitä viime vuonna tänä päivänä tapahtui?