Siitä heillä juttu jatkui. Samasta asiasta olivat he usein ennenkin väitelleet. Latolainen moitti Mattia, että hän on liian ankara vaatimuksissaan. Nuoria täytyy kärsiä ja neuvoa. Mutta Matti oli sitä mieltä, että jos heiltä ei vaadi täsmällisyyttä ja heidän joka työtään tarkasta, niin heidän kanssaan ei tule toimeen.
Jaakon täytyi palata aisoja hakemaan. Ne kuuluivat hänen hevoselleen, sillä takareessä olevat aisat tarvittiin sen ohjaamiseen sitten mastopuuta tuodessa.
Hän istui takareen tukilla ja hoputti hevostaan tavottaakseen toiset. Hän oli isälleen suutuksissa, kun hän oli tänä aamuna hänet jo kaksi kertaa nöyryyttänyt. Äsken ei uskonut tarkastamatta muka, että reki on eheä, ja nyt pakotti palaamaan aisoja noutamaan, vaikka olisihan ne metsästäkin saanut. Sellainen oli isä aina, ei luottanut milloinkaan toiseen, tahtoi aina oman päänsä pitää. Vielä oli hän kaikessa niin turhan tarkka ja täsmällinen. Vainusi aina perässä kuin koira. Kaikilla täytyi olla oma paikkansa, yksinpä hevosten loimivöilläkin tallissa. Auta armias, jos loimivyönkään pani toiseen naulaan kuin missä sitä pidettiin, niin sai siitä kuulla kauvan aikaa. Jaakko tunsi aina tekevänsä parhaansa, mutta sittenkään ei isä häneen luottanut. Sehän se juuri vihaksi kävikin, ja se, kun ukko luuli aina kaikkien olevan huolettomia ja piti itseään erehtymättömänä. Vaikka unohti hänkin toisinaan, teki toisin kuin oli tarkoitus; mutta menepäs häntä siitä huomauttamaan!
Pian tavotti hän toiset.
Tie painui metsästä suurelle ja avaralle suolle. Sinnekin oli pakkanen tullut. Metsän läpi kulkiessa oli se antanut siivo rauhan, mutta nyt suolla nipisti se sormia ja pisti nenään, että oli vaikea hengittää.
Jaakko jäi reen perässä kävelemään voittaakseen pakkasen. Toisetkin
laskivat suitsiperät hevostensa selälle ja jäivät Jaakkoa odottamaan.
Siinä oli Latolan kaksi renkiä ja Latolainen ja heidän oma renkinsä.
Pian tuli kaikille lämmin ja puhe alkoi luistaa.
He juttelivat mastopuusta, jota he menivät noutamaan. Se kasvoi Korkeallakankaalla, tämän ja toisen vielä suuremman suon takana. Sen kasvupaikkaa ei heistä kukaan sen tarkemmin tiennyt. Matti Hirsikangas oli puun löytänyt. Hän istua kökötti eellimäisen hevosen reessä ja ajoi umpia auki.
Jaakolle tuli kuuma. Hän aukoi turkkinsa nappeja, heittääkseen sen pois.
— Älähän nyt vielä heitä! varotti Latolainen.
— Kyllä jo tarkenee, vastasi Jaakko ja paiskasi turkkinsa takareen tukille. Rengitkin tekivät samaten.