Kun Launonen pääsi tämän käsittämään, oli hänen ystävyytensä lopussa ja
Jaakko sai rauhan.
* * * * *
Muutamana lauvantaipäivänä olivat miehet taasen varvin pirtissä purjeita ompelemassa. Siellä olivat myöskin Launonen ja Jaakko. Launonen sommitteli erään toisen miehen kanssa muuatta pitkää saumaa. Jaakko istui heidän vieressään ja sattui katsomaan heidän työtään. Hän näki, että he erehdyksessä rupesivat kiinnittämään kangaslevyä väärin päin.
— Teillä on vaate väärin päin, huomautti hän.
— Teillä lie, vaan ei meillä, savolaistollisko, äsähti Launonen. Hänen äänensä oli kiukkua täynnä.
— Mitä sinä sanoit? kivahti Jaakko. Hän tunsi poskiansa kuumentavan.
— Sitä, että älä sinä maanmoukka tule merimiehiä neuvomaan! Launonen hypähti Jaakon eteen.
— Ole, rähisijä, hiljaa ja mene minun edestäni pian pois! koveni Jaakko nousten hänkin seisomaan.
Kaikkien huomio kääntyi heihin. Siinä vastakkain he seisoivat katsellen toisiinsa vihaisin katsein. Muut eivät heidän kiukkuaan ymmärtäneet, sillä riitahan alkoi aivan vähäpätöisestä syystä. Mutta kumpikin heistä oli selvillä, ettei todellinen riidan syy ollut se, mistä se alkoi. Syy oli syvemmällä; pitkin talvea kytenyt hiljainen epäluulo ja kateus puhkesi nyt ilmoille kuin äkkinäinen raju-ilma. Syynä oli Aunolan ukon sievä tyttö, jonka suosikiksi he toinen toistaan epäilivät.
— Siirry pois ja pian! kehotti Jaakko.