Tämän pienen välinäytöksen perästä, jollaiset olivat aivan tavallisia, jatkui työ niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Launonen makasi hammasta purren penkillä ja hautoi kivistävässä päässään kostoa.
* * * * *
Kun Aunolan väki oli illalla palannut rannasta ja he kaikin söivät kyökissä illallista, otti ukko puheeksi päivällisen kahakan.
— Löitpä vähän liian lujasti, arveli hän Jaakolle.
— Tulipa lyödyksi, suutuin. Se on sellainen räyhääjä, aina jonkun silmillä…
— Mistä ihmeestä te puhutte?… Ei kaiketikaan Jaakko ole tapellut? hätäili Aunolaiska.
— Eihän se tappelua ollut… Hän vain hiukkasen neuvoi sitä
Launos-reuhkanaa, selitti ukko.
Sitten kertoi hän Aunolaiskalle ja Matildalle, mitä varvissa oli tapahtunut. Aivan itsestään johtui hän siitä puhumaan, kuinka hänkin ennen nuorempana oli puolensa pitänyt. Seurasi pari kertomusta parhaimmista kahakoista, jotka Aunolaiska ja Matilda olivat jo satoja kertoja kuulleet. Jaakolle ne olivat uusia. — Sietävät ne tuommoiset lurjukset, kuin on tuo Launonenkin, saada vähän nenälleen, lopetti ukko puheensa.
Kun Launosesta mainittiin, näytti Jaakosta, että se teki vaikutuksen Matildaan. Hän oli näkevinään, että tytön kasvot kuumenivat ja helakka poskien puna kävi väkevämmäksi.