Tätä asiaa aprikoi hän vielä maatessaankin sinä hiljaisena lauvantai-iltana.
* * * * *
Vaikka oli sunnuntai-aamu, heräsi Aunolan ukko aikaisin, yhtä aikaisin kuin arkenakin. Häntä ei enää aamuisin unettanut. Lieneekö se johtunut tottumuksesta, hänen kun oli aina täytynyt työhön kiiruhtaa, vai lieneekö jo vanhuus häneltä aamu-unen vienyt ja antanut sijaan ilta-unta. Illalla tahtoi häntä unettaa liiankin aikaisin.
Kun hän heräsi, nukkui eukko vielä sikeästi. Ukko koettamalla koetti saada vielä unen päästä kiinni, vaan se pakeni; silmät tulivat valppaiksi ja ajatukset kaikenlaiset heräsivät. Hän koetti muistaa, että nythän on pyhä eikä ole kiirettä, mutta ei se auttanut, väkevästi vain teki mieli nousta pystyyn. — Siinä hän varoen kääntelihe, ettei eukko heräisi, hänelle kun uni näytti niin kovin makeata olevan… Kello löi neljää. Nyt ei ukko malttanut enää olla kadulle kurkistamatta; sänky oli lähellä kadunpuoleista ikkunaa. Mutta eihän hän nähnyt muuta, kuin talviyön hämärään kääriytyneen kadun… Yhä tukalammalta tuntui olo vuoteessa. Ei hän enää malttanut siinä maata, vaan nousi varoen lattialle. Mutta eihän hän niin hiljaa päässyt kuin tahtoi, vaan eukkokin havahtui ja kysyi unisella äänellä:
— Mitä sinä siinä koliset?
— Enpä häntä muuta, kuin haen piippuani… Nuku sinä vain.
Eukko koetti nukkua. Mutta kun oli kerran valpastunut, niin eihän enää uni tullut. Ukkokin kun rapsutteli ja kyhni…
— Sinä olet, kun pyhänäkään et anna nukkua… Yöhän vielä on…
— Aamu alkaa olla… Siitä on jo kauvan, kun neljää löi… Mutta nuku sinä!… Kun tietäisin, onko siellä poltetuita kahvia, niin menisin keittämään… Nuku sinä vain…
— Saapi sitä sitten sanoa, että nuku sinä, kun ensin valpastuttaa, mutisi eukko, haukotteli makeasti ja kohottelihe istumaan… — Ota nyt tuli lamppuuni. Eihän siitä nukkumisesta enää mitään tule…