— Ihan varmasti…
He alottivat uudelleen. Matilda ei muistanut ruokia uunissa. Ne paloivat, että savu suitsui. He eivät huomanneet ajan kulkua eivätkä kuulleet, kun Aunolaiska tuli kyökkiin ja siunaili savun paljoutta siellä. Nopeasti pelasti hän ruuat uunista, tuli tuvan ovelle ja löi ihmetellen kätensä yhteen:
— Kaikkea tässä nähdä pitää!… Pyhäpäivänä tuommoista elämää!… Ja ruuat uunissa kartena.
Äkkiä heittivät nuoret tanssin ja Matilda riensi uunin luo. Mutta nähdessään ruuat pelastuneina, rauhoittui hän.
Jaakko seisoi nolon näköisenä keskellä lattiaa. Hän ei tiennyt mihin mennä. Se alkoi Aunolaiskaa huvittaa ja Matildaa toruessaan ei hän sisäiseltä naurun pakotukselta saanut tarpeeksi pontta sanoihinsa.
— Sinä tyttö viettelet toisenkin kanssasi hulluttelemaan… Ja sinäkin mokoma seisot siinä kuin… sanoi hän Jaakolle ja purskahti iloiseen nauruun.
He nauroivat kaikin sydämensä pohjasta.
— Mutta pankaa nyt, hyvät lapset joutuin matot suoraksi, ennenkuin äijä kerkeää! Se jäi vähän jälkeen, sanoi Aunolaiska.
Juuri, kun he olivat saaneet matot suoraksi, tuleskeli ukkokin. Mutta tanssin jäljet olivat häneltä peittyneet.
Kyllä olisikin tyttö kunniansa kuullut ja samaten Jaakko, kun vain äijä olisi pikkuista ennen kerennyt. Äijä kun oli erittäin ankara pyhän vietosta.