Kevät karkoitti ukonkin silmistä tavallisen iltaunen ja teki hänet niin virkeäksi, että hän olisi voinut valvoa koko yön.
— Etkö tunne, kun ilma tuoksuu? kysyi hän eukolta palatessaan ja tyhjiä ämpäreitä tuoden.
Silloin juuri Jaakko tuli portista pihaan.
— Mihin tyttö jäi? kysyi äijä.
— Sinne jäi varviin, sanoi Jaakko. Hänen mielensä teki sanoa, että Launosen seuraan jäi, mutta jätti kuitenkin sanomatta. Olisi pian voinut käydä niin, että ukko olisi heittänyt perunamaansa ja vesiämpärinsä ja mennä köpittänyt tyttöä hakemaan. Se olisi ollut liian suuri häpeä tytölle, vaikkakaan ei liian suuri rangaistus Jaakon mielestä.
Hän meni auttamaan ukkoa veden kantamisessa. Mutta tämä sanoi:
— Heitetäänhän nyt tältä illalta… Eukkokin tahtoo nukkumaan… Ja tuntuu kuin tulisi sade… Kastelkoon Jumala perunamaan. Se paraiten vaikuttaa.
He menivät sisään.
Ukko päivitteli, kun tyttö taasen jäi. Mutta eukko sanoi:
— Mikä hätä sillä on. Tottapahan tulee sitten kun toisetkin… Riisuhan nukkumaan, että heräisit aamulla ylös! pisti hän piloillaan.