Vanhukset olivat kahden kotona. Jaakko oli varvissa ja Matilda puodissa…
Kun puolenpäivän aika lähestyi, ei ukko malttanut jäädä perunamaalleen, vaan hankki varviin lähtöä.
Tuli taasen jankkina vaatteista. Eukko olisi vaatinut ukon pukeutumaan puolittain juhlapukuun, kun ei kerran ollut työssäkään. Mutta eihän ukko nyt arkipäivänä sellaiseen taipunut. Vaivoin sai eukko hänet vaihtamaan puhtaan puseron ylleen.
Sitten pantiin ovet lukkoon ja he lähtivät veistämölle.
* * * * *
Koko kaupunki oli liikkeellä: herrat, työmiehet, kotona olevat merimiehet, naiset, lapset, vanhat ja nuoret, kuka vain kykeni ja pääsi, riensi veistämön tietä yhteistä työn juhlaa viettämään. Puolenpäivän aurinko hellitti täydeltä terältä, meri välkkyi, ja tuoreen lehden lemu täytti ilman. Ilo ja odotus loisti ihmisten silmistä; olihan juhla kaikkia koskeva. Olihan vesille laskettavaan laivaan sen omistaja uhrannut rahaa, työmiehet työtä; ja vesille jouduttuaan tuottaisi se kaikille hyötyä: varustajalle rahtimaksuja, merimiehille ansiota ja heidän perheilleen elannon, tai myöskin — onnettomuuden, jos meidän Herramme sen myrskyn kautta upottaisi. Mutta sekin olisi yhteinen onnettomuus, se koskisi kaikkiin. Silti tämäkin juhla oli kaikkien yhteinen.
Kun Aunolan vanhukset ehtivät veistämölle, oli täällä jo laivatapulin ympärys väkeä mustanaan. Tuoksui terva ja piki, meri läikkyi rantaa vasten ja iloinen hälinä kohosi kirkkaaseen ilmaan.
Siinä oli joukossa Björkqvistin Epu persomassa ryyppyjä, kun niitä työmiehille jaettiin, oli siinä monta muutakin vanhaa merimiestä, poikia, tyttöjä, ukkoja ja akkoja. Muutamilla akoilla oli ämpäri ja kauha kädessään, että he heti laivan vesille mentyä saisivat kootuksi tapulin ränneihin jääneen lipeän ja saippuan. Oli siinä itse Matti-patruunakin veljensä ja muutamien toisten herrojen kanssa.
Joukko pikkupoikia ja merimiehiä oli kiivennyt laskettavan aluksen kannelle, saadakseen siellä hauskan kyydin, kun alus vesille keikahtaa.
Siinä lepäsi se valmiina, odottaen irti päästämistä. Kahta puolta sen pohjan alla oli tapulissa mereen asti ulottuvat rännit, joiden vieressä oli parikymmentä syltä pitkät, pelkoista pultatut kelkat. Parast'aikaa valutettiin ränneihin liukasta lipeää ja leikattiin saippuaviiluja. Nyt alettiin kiilata paksuilla puukiiloilla alusta sen pohjan alta. Vähän kerrallaan kohosi se ja pystyssä pitävät sivupönkät kaatuivat. Kun se oli saatu tarpeeksi koholleen, vyöräytettiin kelkat ränneihin ja särjettiin sen alta pölkyt, ja silloin laskeusi laiva kelkkojen kannatettavaksi. Väki kävi ympärillä hiljaiseksi ja kaikki odottivat jännittyneenä viimeistä toimitusta. Laivan rakentajamestari loi tarkastavan silmäyksen, että oliko kelkkojen edessä olevissa pönkissä köydet paikoillaan ja miehet köysissä, että ne heti, kun komennetaan, vetäisivät pönkät pois. Sitten hän huusi: Lukot auki! Silloin vetäistiin kelkkojen edestä olevat pönkät pois ja katkaistiin kirveellä laivasta maahan kiinnitetty paksu köysi; kajahti voimakas isku perävanaan ja silloin lähti laiva kelkkojen kannattamana liukumaan mereen. Sen vauhti; kiihtyi, tapuli rusahteli ja monikymmenkertainen, eläköön-huuto täytti ilman juuri silloin, kun aluksen keula puski voimakkaasti eteensä suuren aallon, joka alkoi uutta meren kyntäjää keikutella. Siitä luisui alus etemmäs, jättäen kelkat sivulleen kellumaan. Sen vauhdin pysähdytti maalle kiinnitetty kettinki, joka pingahti lujalle aluksen ehdittyä niin kauvaksi.