Kauniisti makasi vesirajaansa myöten uljas alus, kiittäen sillä rakentajiaan. Eläköon-huudoista ei tahtonut loppua tulla. Sitä huusivat Aunolan ukko ja eukkokin ja kaikki, niin että se kiiri kaupunkiin asti. Mutta ämpäri kädessä olevat eukot eivät joutaneet enää huutamaan, vain riensivät kilvan kokoamaan ränneihin jäänyttä lipeää ja saippuaa.
"Timpermannit" soutivat ruoria paikoilleen panemaan. Valmiiksi tehdyt mastot ja raa'at saivat odottaa toisia päiviä. Niiden pystyttäminen kuuluikin merimiehille. Rakentajat olivat ruorin paikoilleen saatuaan työstään irti, vapaat juhlimaan. Juhla-ainetta olikin Matti-patruuna varustanut pirttiin ämpäreittäin. Silloin juhlittiin, että vielä huomennakin olivat päät sekavina.
Katsoja-joukko hajausi. Heiltä oli sen päivän juhla lopussa. Mutta huomenna, tai ehkä jonain muuna päivänä, oli toinen samallainen, sillä teloillaan odotti vielä viisi alusta vesille pääsemistä.
Aurinko paistoi, meri kimalteli ja leppoinen etelä leyhki lauhaa.
Kun Aunolan eukko ja ukko palasivat tietä pitkin muitten kanssa kaupunkiin, juoksi heitä vastaan pikkupoikia, jotka huusivat: Kraaselin tornissa on "flaku". Se vaikutti kuin sähkö-isku. Syntyi hälinä ja kiire. Ensimäinen laiva tänä keväänä oli kaupunkia lähestymässä. Kukaan ei vielä tiennyt, mikä laiva se oli, ja kenen omaiset olivat monen vuoden matkalta kotiutumassa. Toiset palasivat takaisin varviin, toiset kiiruhtivat kaupunkiin rientääkseen kirkon tapulista tulijaa tunnustelemaan.
— Älähän nyt jätä! kielteli Aunolan ukko eukkoa, joka melkein juosten meni.
— Ajattele, jos meidän Kalle tulisi! sanoi eukko ja kiirehti läähättäen.
— Eikä tule. Nehän lähtivät vasta muutamia viikkoja sitten Amerikasta
Englantiin.
— Eipä tiedä, vaikka jo olisivat kerenneet tänne…
— Lossata ja lastata… ja lentää, ärisi ukko.