Oli jo aivan ilta, lämmin, kesäinen sunnuntaista. Matilda istui pihan perällä tuomipensaan alla ja sitoi piharuohosta arpaa. Hän oli alakuloinen ja raukea. Häntä kyllästytti koko maailma. Hän ei ollut osannut aavistaakkaan, että Jaakko niin aikomatta lähtisi. Nyt hän kuitenkin lähtee. Menee, eikä heidän välinsä tule sen selvemmäksi. Tietenkään ei Jaakko pidä häntä sen arvoisena, että pyytäisi vaimokseen. Olisihan hän jo sen kerennyt tehdä. Hän oli tähän asti pitänyt sitä niin varmana, ettei enää ollut epäillytkään; olipa kiusoitellutkin Jaakkoa olemalla toisten seurassa. Ja nyt hän menee merelle.
Hän ei tiennyt että Jaakko istui portailla ja katsoi häntä oven raosta.
Siitä nousi hän äkkiä ja lähti tytön luo istuen hänen viereensä.
— Mitä arvalta kysyt?
— Onhan niitä asioita, sanoi Matilda ja kehitti keskisolmua auki. Kun hän levitti arvan, oli se aivan selvä.
— Niin on kuin ajattelit, sanoi Jaakko.
He istuivat sitten hiljaa. Kumpikin tunsi, että heidän välillään tapahtuu nyt ratkaisu. Matilda näki sen Jaakon päättävästä, aransekaisesta olennosta ja hänen silmänsä loistivat onnesta. Mutta hänkin oli arka ja hänen mielensä oli herkkä. Hän sanoi hiljaa:
— Minkä vuoksi sinä niin sanan puhumatta otit hyyryn? Isäkin sitä äsken ihmetteli.
— Kenelleppäs olisin siitä ilmoitellut? Kukapa minusta välittänee, olin minä merellä tai täällä kotona? sanoi Jaakko puolittain keveästi ja katsoi salavihkaa tyttöä.
Tämä ei osannut siihen mitään sanoa.
— Kenelle minun olisi pitänyt sinun mielestäsi aikeeni ilmoittaa? kysyi
Jaakko aivan hilpeästi.