Vannin suussa pyöri pala. Sitä yhtä palaansa se purra vätkytti kauvan, että koko ruumis liikkui puremisen mukaan; mutta kun ei mennyt alas sittenkään, niin sylki sen pois ja nihkaisten kylmähti maata ryökköiselle vuoteelleen.
Tämän näki Niilo, niin kiimasi Vannin luo ja kuiskaili korvaan: Annathan minulle lihaosastasi pikku hinareen. Annathan… Annathan kirpun silmän verran… Minä annan sinulle siellä Kurkelassa… Minä annan sinulle noin paljon, koko tuon etusormen, koko tuon peukalon suuruisen tökäleen.
Vanni hytkäytti ruumistaan ja kätisten virkkoi: Elä tule siihen!
Äiti kuuli Vannin kätinän, niin katsahti Niiloon ja kättään puistattaen virkkoi: Tule pois Niilo! Sinä et ole taattu koskemasta Vannin lihaosakipeneeseen.
— Mutta minä sitten Kurkelassa annan Vannille.
— Kurkelassa, jatkoi äiti naurahtaen ja vetää kurautteli pitkää säiettään töppöstään paikatessaan piisitulen luona.
Niilo ei poistunut, vaan istui Vannin pään pohjissa ja katseli Vannin vellikupissa pilkottavaa riekon olkaluuta, teki mieli tarttumaan siihen ja vetämään ylös, että vesi tippui kielestä, mutta ei äitin luvatta uskaltanut.
Äiti sai nyt töppösensä paikatuksi, sitoi ne yhteen ja pisti orren päähän riippumaan, katsahti siihen niitä kirjavia valkeilla, mustilla, kirjavilla, paksummilla ja hienommilla paikoilla paikatuita töppösiään, ja hyvät ne olivat, kun olivat ehyet. Sitten hiipi Vannin luo ja ikäänkuin salaa katsoi Vannin hengitystä ja kuunteli sen rinnan hiljaista ryyhitystä.
Kun kuolisit pois, lapsikulta, kuului äitin suusta hiljainen ääni.
Vannin ruumis hytkähti, kuullessaan äitin niin likellä olevan. Kielellään kostutti kuivia huuliaan, vääntäytyi istuilleen ja vointeasti virkkoi: "Terve minä olen", otti lihakipeneen kupistaan ja rupesi syödä natustelemaan. Mutta silmät vierähtelivät heikosti kiinni eikä pala mennyt suusta alas, niin Vanni kuiskasi: "Karvasta on", ja pyyskähti jälelleen vuoteeseensa.