Mutta pöydän toisessa päässä vastapäätä pääherraa seisoi Kurkelan vanttera emäntä, puhtaaseen kesäpukuun puettu, puhdaskasvoinen Vanni käsivarrellaan. Vanni oli kätensä kiertänyt emännän kaulaan ja suurilla silmillään arannäköisesti katsella pauruili väkijoukkoon.
Kun emäntä näki muuten olevan valmista, että ruvetaan vaan huutamaan, niin emäntä huomautti herroja: tämä ensiksi.
Vanni ymmärsi siinä olevan jotakin outoa, niin kasvot tulivat hätäisiksi, puristi kätensä yhä lujemmin emännän kaulaan, sydän löi kovasti, että tuntui emännän olkapäähän, ja parahtavan itkun seasta kuului sanat: Ettehän anna kellekään.
— En anna, en, en lapsikulta anna sinua kellekään, katsotaan vaan tässä mitä nuo herrat tekevät, ja taputteli kädellään Vannia kasvoihin, otti hameensa taskusta nenäliinansa ja pyihki kyyneleet pois Vannin kasvoilta ja hyvitteli:
— Enhän toki tämmöistä orporaukkaa, jonka äiti yhä viipyy kirkon saunassa kylpyretkellä, raski heittää mihinkään, sinähän olet minun tyttöni… olethan.
— Olen, kuului Vanuin suunta värähtävä kuiskaus, ja nikkosekainen rauhoittava huokaus puhkesi ulos.
Pääherra otti pitkävartisen vasaran pitkään käteensä, hujautti sillä väen puoleen, viittasi samassa Vanniin, mutta toissa päin kääntyneenä, ettei Vanni ymmärtäisi mitä on tekeillä, mutta samassa muut ymmärtäisi, että Vannia saa huutaa kuka tahtoo, hän päättävästi virkkoi:
— Mitä tahdotaan tuon hoidosta?
— Kuusikymmentä markkaa. — Viisikymmentä viisi. — Viisikymmentä neljä. — Viisikymmentä kolme. — Viisikymmentä kaksi. — Viisikymmentä yksi. — Viisikymmentä, — kuului joukosta ääniä niin kiireesti, että vasaramies ei kerinnyt mitään, mutta nyt seisattui huuto tähän, niin vasaramies huusi:
— Viisikymmentä, viisikymmentä. Eikö alene enää? Viisikymmentä.