— Jotakin senlaista täytyy olla, mutta kuinka kauvan pysyy hän näissä oloissa noin puhtaana?
Tämä viimmeinen sana kuultuna hänen parhaimman ystävänsä rouva Sundbergin suusta vihlasi kipeästi Sannan sydäntä. Se koski samaan haavaan, joka jo yöllä oli purkanut monta kyyneltä.
Sanna tunsi, ettei hän voi nyt jatkaa puhetta rouvain kanssa, niin kiirehti työhönsä vaatteen silitykseen ja pyysi vieraita istumaan siksi kunnes hän saisi Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän odottikin. Mutta työssä liehuessaan kuitenkin kyyneleet väkistenkin tunkeutuivat Sannan silmiin ja usein täytyi niitä pyyhkiä, etteivät variseisi synnyttämään pilkkuja silitettäviin vaatteisiin.
Rouvat näkivät tämän auki olevasta väliovesta ja arvasivat, että heidän puheensa Vannin puhtaana pysymisestä koski Sannaan, mutta Vannin kuullen eivät jatkaneet puhetta, ei ruotsiksikaan, pysyivät vaan tyyninä, kun ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta Vanni näki Sannan kyyneleet, niin pyörähti viereen, otti Sannan hameesta kaksin käsin kiinni, katsoi säälivännäköisesti silmiin ja kysyi: Itketpähän sinäkin… Onko sinullakin äitiä ikävä?
Rouvain suusta porahti sydämmellinen nauru. Samassa puhkesi Sannankin sydämmestä voittamaton naurun nytkähdys. Ja samassa jätti silitysrautansa rautaiselle jalalle, tarttui syliksi Vanniin, nosti syliinsä ja ihastuneesti huudahti: Voi sinua, Vanni, mikä sinä olet, sinä kuokka!
— En minä ole kuokka, minä olen Vanni.
— Ei vainenkaan Vanni ole kuokka, se on vaan minun tyttöni, minun
Vannini, sinä kesän perhonen.
Rouvain suu oli yhä lystissä naurussa ja puhelivat:
— Jokainen kai tahtoisi ottaa tuon lapsen.