— Ottaisin kait minäkin.
— Ottaisin minäkin.
— Lähtisitkö sinä minun tytökseni, kuule Vanni, lähtisitkö? virkkoi sitten rouva Sundberg ja ojenti kätensä ottaakseen syliinsä Vannia.
— Menetkö sinä rouva Sundbergin tytöksi?… Menetkö?
— On sille Ulla, virkkoi Vanni ja käpertyi Sannan kaulaan.
— No nyt se oikein meni, huudahtivat rouvat nauraen ja iloisesti tervehdittyään sekä Sannaa että Vannia ja vielä kerran toivotettuaan onnea menivät tiehensä.
XI.
Joka päivä aina iltapäivällä, kun Sanna oli saanut senpäiväiset vaatteen silitystyönsä tehneeksi, ellei vaan satanut, kävi Sanna Vannin kanssa puistossa. Ensimmäiseksi tahtoi Sanna aina istua siihen, missä hän tapasi Vannin. Ja somalle se tuntui kun nyt ei koskaan tarvinnut hänen kauvan istua yksinään, kuten ennen, vaan Vannin tähden aina tuli siihen tuttuja ja tuntemattomia tekemään seuraa ja puhelemaan Vannista.
Mutta moni köyhä katupoika ja tyttö kuulivat samassa Vannin syntyperän ja kun näkivät, että monet rouvat pitivät Vannista enemmän kuin yhdestäkään heistä ja Rönnbergin Sannakaan ei heille yhdellekään ollut koskaan mitään antanut ja nyt Vannista piti niin paljon, että otti ihan tytökseen, niin tunsivat syvää kateutta Vannia kohtaan.
Vanni oli jo perehtynyt Sannan kotiin, että hän uskalsi mennä yksinkin sinne puistoon eikä Sannakaan siitä välittänyt kun näki, ettei se mene edemmäksi kuin missä hänen kanssaan aina kävi, ja näki, että se hyvin osaa takaisin.